Normaalin eduskuntatyön lisäksi, jollaiseksi voisin yksinkertaistaen nimetä täysistunto- ja valiokuntatyöskentelyn, kansanedustajat ovat tyypillisesti jäseniä erinäisissä neuvostoissa, järjestöissä tai kansainvälisissä toimielimissä. Olen itse ulkoasiainvaliokunnan jäsen ja sivistysvaliokunnan jäsen, mutta tämän lisäksi olen Suomen IPU-ryhmän johtokunnan puheenjohtaja. Inter-Parliamentary Union, eli Parlamenttienvälinen liitto, on jo vuodesta 1889 toiminut kansainvälinen diplomatian foorumi, jossa eri maiden parlamentaarikoilla on mahdollisuus käydä laajaa keskustelua yhteisistä asioista. Keskustelun ytimessä ovat hyvän hallinnon ja demokratian edistäminen sekä ihmisoikeudet, naisten asema ja tasa-arvokysymykset – näissä teemoissa on laajalti kehitettävää, mutta toisaalta todisteita asioiden etenemisestä ja hyvistä toimivista esimerkeistä eri maissa.

Suomen johtokuntaan kuuluu yksi jäsen kustakin eduskuntaryhmästä. Johtokunta osallistuu puheenjohtajan lisäksi jonkin verran vaihtelevalla kokoonpanolla IPU:n kansainvälisiin yleiskokouksiin. IPU kokoontuu yleiskokoukseen joka vuosi keväällä ja syksyllä. Syksyn kokous pidetään yleensä Euroopassa ja kevään kokous jossain muussa maailman kolkassa. Lisäksi pohjoismaiden IPU-delegaatioilla on tapana tavata kulloinkin puheenjohtajavuorossa olevassa maassa. Viime vuonna aloittaessani IPU-ryhmän puheenjohtajana pohjoismaiden kokousten johtovuoro oli juuri Suomella, joten varsinaista yleiskokousta edeltävä tapaaminen pidettiin kotikaupungissani Turussa.

IPU:n yleiskokous pidettiin viime syksynä Sveitsin Bernissä. Eri maiden delegaatteja vilisevässä tapahtumassa oli runsain mitoin kokouksia, keskusteluja ja uusien ihmisten tapaamisia. Koska yksi ihminen ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, kokousaikataulut on jaettu kaikkien delegaation edustajien kesken, niin että osallistuja löytyy kustakin kokouksesta, jos se vain suinkin on aikataulullisesti mahdollista. IPU:ssa on esimerkiksi kolme pysyvää komiteaa, jotka kokoontuvat aina yleiskokouksien yhteydessä. Komiteoiden teemat ovat rauha ja kansainvälinen turvallisuus, kestävä kehitys, talous ja kauppa sekä demokratia ja ihmisoikeudet. Syksyn kokouksessa minun paikkani löytyi demokratiaa ja ihmisoikeuksia käsittelevästä komiteasta, jonka keskusteluteemana oli tällä kertaa naisten ja lasten terveyteen liittyvät haasteet.

Komitean yleiskeskustelua varten pienempi raportointiryhmä oli laatinut raporttiluonnoksen, jossa käsiteltiin aiheeseen liittyviä tilastoja ja ongelmia, joihin maailman parlamentaarikkojen olisi syytä omassa toiminnassaan kiinnittää huomiota. Yleiskeskustelussa jokaisella maalla oli mahdollisuus käyttää kahden minuutin kommenttipuheenvuoro, jossa sai antaa palautetta tai esittää kysymyksiä raportin laatijoilla. Tämän palautteen perusteella raportoijat tulisivat laatimaan päivitetyn julkilausumaesityksen hyväksyttäväksi seuraavana keväänä pidettävään maailmanlaajuiseen kokoukseen. Omassa puheenvuorossani, joka löytyy pöytäkirjatiivistelmän sivulta 10, otin ensimmäisenä keskustelijoista esille naisten ympärileikkauksen, jota ei raporttiluonnoksessa ollut mainittu lainkaan. Tämä selkeästi tuomittava ja yksiselitteisen brutaali naisten itsemääräämisoikeuteen ja terveyteen kohdistuva väkivalta on toki vaikea ja herkkä aihe, mutta vaikenemalla se ei tule koskaan poistumaan. Sain tukea puheenvuorolleni hieman myöhemmin Norjan edustajalta. Myös Ugandan, Ghanan ja Irlannin edustajat ottivat aiheen sittemmin esille.

Ensi maaliskuussa IPU:n kokous pidetään Kampalassa, Ugandassa, ja kokouksen komiteoiden päätöslauselmaluonnokset ovat jo luettavina Internetissä. Ilahduin huomatessani, että naisten ympärileikkaukseen nostaminen ratkaistavaksi ongelmaksi on nyt mukana sekä päivitetyssä raportissa että raportin pohjalta laaditussa päätöslauselmaehdotuksessa. Tuntuu, että olen ollut mukana ottamassa pienen pientä askelta edistääkseni niiden epäkohtien korjaamista, joista olen puhunut. Tällaistako tämä politiikka on? Maailman mittakaavassa pikkuruisia nytkähdyksiä eteenpäin, mutta omassa sydämessä ne tuntuvat suurina saavutuksina.

Tällä hetkellä, tässä tammikuun lopun helliessä mahtavilla pakkasilla, olen puolivälissä maanpuolustuskurssin suorittamista. Kurssilla vietetään pitkät päivät ja saamme tietoa useilta eri osa-alueilta hyvin laajasti ja kattavasti. Vaikka homma on kesken voin helposti sanoa että kyllä on kannattanut. Tästä lisää sitten myöhemmin.

Tänään aamulla nipistin päivän alkajaisiksi hippusen aikaa myös eduskunnassa käymiseen ja otin vastaan muutaman vieraan. Luonani kävivät pari Kirkon Ulkomaanavun työntekijää sekä kaksi heidän kollegaansa Ugandasta. Tavatessani Kirkon Ulkomaanavun edustajia aiemmin kävi ilmi, että heillä on kehitysyhteistyökohteita myös Ugandassa, joten tästä olikin helppo siirtyä suunnittelemaan heidän työhönsä tutustumista Kampalan kokousmatkan yhteydessä. Suomessa Kirkon Ulkomaanavun luona vierailevat ugandalaiset tulivat eduskuntaan kertomaan minulle lyhyesti maastaan, sen ongelmista sekä kehitysyhteistyökohteista. Lyhyt tapaaminen oli erittäin hyvä ja informatiivinen, ja ugandalaiset olivat selkeästi paneutuneita asiaansa ja kertoivat hankkeidensa tuloksista. Niiden selkeä painopiste on ihmisten aktivoiminen siten, että he voivat auttaa paitsi itseään ja perhettään niin myös yhteisöään. Kehitysyhteistyö herättää laajalti tunteita laidasta laitaan, mutta sitä pitää voida arvioida kriittisesti kuten mitä tahansa muuta verovaroin rahoitettua toimintaa. Perussuomalaiset ovat esittäneet kehitysapumäärärahojen leikkaamista yhtenä toimena talouden tasapainottamiseen, mutta ajatus ei ole saanut kannatusta. Absoluuttisen rahan määrän lisäämisen sijasta meidän tulisi voida mitata kehitysavun onnistumista tuloksilla. Näihinkin teemoihin tulen palaamaan myöhemmin, mutta odotan suurella mielenkiinnolla kehitysaputoimintaan tutustumista paikan päällä, yhdessä kohteessa. Toivon voivani palata Ugandasta hyvien uutisten kera.

Reilu kuukausi sitten euroalueen päämiehet sopivat toteuttavansa uuden talouskurisopimuksen, jonka tarkoitus olisi vahvistaa talous- ja rahaliittoa. Kyseessä on euromaiden välinen valtiosopimus, johon myös muut EU-maat voivat liittyä. Iso-Britannia jättäytyi ulkopuolella heti alusta alkaen, mutta muissa jäsenmaissa asia on kansallisessa käsittelyssä. Sopimusluonnosta on hiottu joulukuussa pidetyn kokouksen jälkeen ja se on päätymässä muotoon, jonka Suomen hallitus hyväksyy (vaikka ministeri Tuomioja onkin kritisoinut sopimusta hyvin voimakkaasti). Sopimuksessa mm. halutaan rajoittaa julkisen talouden rakenteellinen alijäämä enintään 0,5 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Sääntöä rikkoville maille langetettaisiin sanktioita entistä automaattisemmin. Kummallista asiassa on se, että sopimus on nyt valiokuntien käsittelyssä, vaikka eduskunta on istuntotauolla vielä pari viikkoa.

Eilen taloussopimuksesta annettiin lausunto ulkoasiainvaliokunnassa, jossa itse istun. Tänään aamulla sopimusta käsitteli perustuslakivaliokunta ja tätä kirjoittaessani koolla on suuri valiokunta. Jätimme eilen ulkoasiainvaliokunnassa valiokunnan puheenjohtaja Soinin kanssa eriävän mielipiteen valiokunnan lausuntoon taloussopimuksesta. Kaikki muut puolueet, myös keskusta, kannattivat asiassa etenemistä. Eriävä mielipiteemme oli seuraava:

ERIÄVÄ MIELIPIDE
Perustelut

Perussuomalaiset kannattavat talouskurin tiukentamista, mutta eivät ehdotettua sopimusta, jossa talouskurin varjolla annetaan tarpeettomasti pois Suomen talouspoliittista itsenäisyyttä. Suomi ei tarvitse kriisimaiden tavoin EU:ta tai komissiota vahvistamaan markkinoiden luottamusta siihen, että Suomi harjoittaa vastuullista talouspolitiikkaa. Suomen valtionvelan korkotaso on historiallisen alhaalla ja suurin uhka luottoluokituksen laskulle sekä korkotason nousulle ei ole julkisen sektorin liiallinen alijäämä, vaan Suomen jäsenyys euroalueessa.

Nyt ehdotettu uusi budjettikurin mittari, rakenteellinen alijäämä, on täysin teoreettinen konsepti, jota voidaan helposti manipuloida ylioptimistisilla talousennusteilla. Ehdotetussa sopimukses-sa mainitaan myös, että “poikkeuksellisissa taloudellisissa olosuhteissa” alijäämärajat voidaan rikkoa. Poikkeukselliset taloudelliset olosuhteet ovat käytännössä täysin tulkinnanvaraisia, mikä vesit-tää sääntöjen merkityksen käytännössä. Perussuomalaiset haluavat myös kiinnittää huomiota siihen, että Suomen kaltaiselle pienelle taloudelle ehdotetun kaltaiset alijäämäsäännökset eivät sovi yhtä hyvin kuin Saksan ja Ranskan tapaisille suurille talouksille. On myös kyseenalaista, ovatko ehdote-tut sanktiot sääntöjä rikkoville valtiolle toimivia. Sakkojen jakaminen jo ylivelkaantuneelle valtiolle vain pahentaisi sen velkaongelmaa ja toisaalta sakko on niin pieni, että se tuskin estää vastuuttoman talouspolitiikan harjoittamista hyvinä aikoina.

Ehdotetussa sopimuksessa on myös kohtia, jotka viittaavat liittovaltiokehityksen vauhditta-miseen. Sopimuksella luodaan alustavaa rakennetta myöhemmille toimivallansiirroille jäsenmailta unionille. Perussuomalaiset pitävät maamme talouspoliittisen vallan siirtoa Brysselin byrokraateille epäedullisena suomalaisille, eivätkä näin ollen voi sitä hyväksyä.

On myös selvää, ettei Suomen eduskunnan budjettivallan kaventaminen voi tulla kyseeseen siten, että siitä voitaisiin päättää eduskunnassa yksinkertaisella enemmistöllä. Kyse on merkittävästä toimivallan siirrosta Suomen rajojen ulkopuolelle. Perussuomalaiset paheksuvat sitä, että tämän mittaluokan asia yritetään runnoa kiireellä läpi kesken eduskunnan istuntotauon. Herää kysymys, käykö tässä samalla tavalla kuin ERVV:stä päätettäessä, jolloin osa muiden puolueiden kansanedus-tajista ei äänestäessään ymmärtänyt, mistä oikeastaan oli sovittu.

Suomen poisjäänti ei kaataisi koko sopimusta, sillä kyseessä on hallitustenvälinen sopimus eikä perussopimusmuutos. Halutessaan Suomi voisi yksin säätää kansallisella tasolla vastaavanta-paiset, mutta paremmin Suomelle sopivat alijäämäsäännökset ilman budjettivallan luovutusta.

Ehdotus

Edellä olevan perusteella esitämme

että suuri valiokunta ottaa edellä olevan huomioon eikä hyväksy valtioneuvoston kantaa so-pimukseen.

Helsingissä 19 päivänä tammikuuta 2012
Timo Soini /ps
Maria Lohela /ps

 Taloussopimus on jälleen uusi sopimus muiden joukossa ja askel eteenpäin liittovaltiokehityksessä. Taloussopimuksen myötä osa maamme itsenäisestä budjettivallasta luovutetaan ulkopuolelle, sellaisten vallanpitäjien käsiin, joiden valinnasta emme ole itse päättäneet. Euroopan Unioni on muiden suomalaisten puolueiden suosiollisella myötävaikutuksella ulottanut otteensa hyvin laajalle yhteiskuntaamme. Perussuomalaiset kannattavat nyt ja tulevaisuudessa kansainvälistä yhteistyötä, vapaata kauppaa, tiedonvälitystä ja avoimuutta, mutta itsenäistä harkintavaltaa omaa maatamme koskevista asioista emme halua ulkoistaa. Suomalaiset valtaapitävät pyrkivät systemaattisesti kieltämään liittovaltiokehityksen Euroopassa, mutta reilu kuukausi sitten liittokansaleri Merkel oli vallan toista mieltä. Nähtäväksi jää, tanssitaanko unionin pöytien ympärillä valtavan talousmahdin Saksan vai piskuisen Suomen pillin mukaan.

Kreikan talouskaaosta seuratessa olemme saaneet puistella päätämme maan holtittomalle rahankäytölle ja perin kummallisilta vaikuttaville palkkiokäytännöille erityisesti julkisella sektorilla ja poliittisessa elämässä. Uutisjutut ovat kertoneet meille esimerkiksi korruptoituneesta johdosta, kreikkalaisten kansanedustajien muhkeista palkkioista ja muista eduista sekä virkamiesten extrapalkkioista, joita he saavat pelkästään saapumalla töihin ajoissa.

Nolojen ja kohtuuttomien epäkohtien tullessa julki niitä on tietenkin alettu vimmatusti korjaamaan. Jälkien paikkailu ei kuitenkaan heti korjaa luottamusvajetta, joka on syntynyt muhkeista eduista nauttineiden sekä niin sanotun tavallisen kansan välille, jonka arkea ei piristä mikään erityinen lisä mistään suunnasta. Kreikan poliittinen eliitti ja muu hallintokoneisto ovat kyenneet esteettä luomaan itseään hyödyttäviä järjestelmiä, sillä niitä ei ole aukottomasti kontrolloinut mikään ulkopuolinen taho. Epärehellisyyttä ja itsekeskeisyyttä vastaan voi käydä vain avoimuudella ja tiedonvälityksellä, sillä ilman julkista painetta pontimia toimintatapojen muutokseen ei juuri ole enemmistön ollessa sitä mieltä, että asioiden tilassa ei ole muutettavaa.

Kreikkalaiset esimerkit palkitsemisjärjestelmistä ovat täysin käsittämättömiä, mutta osataan sitä meilläkin. Tänään 11.1. Taloussanomat kertoi miten kannattavaa valtionyhtiöiden hallintoneuvostoon kuuluminen on, vaikka ei kävisi kokouksissa lainkaan. Viime kesäkuuhun asti Ylen hallintoneuvostossa istunut nykyinen ministeri Guzenina-Richardson tienasi viime vuoden aikana mukavat 1 230 euroa, vaikkei osallistunut kumpaankaan kahdesta pidetystä kokouksesta. Vuoden toisella puoliskolla kokouksia oli neljä, mutta niissäkin muutamalla kansanedustajalla oli osallistumisvaikeuksia, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Palkkiot kuitenkin juoksivat, kuten ne tekevät siihen asti että uudet säännökset astuvat voimaan. Hallitus on nimittäin reagoinut, aivan aiheellisesti, valtionyhtiöiden hallintoneuvostojen palkkiokäytäntöjen epäsuhtaan. Jatkossa säännöllisestä kuukausipalkkiosta luovutaan, mutta samalla tarkistetaan kokouspalkkioiden kohtuullisuus ja kannustavuus.

Mikäli kannustavuusperusteella kokouspalkkioita nostetaan merkittävästi tulos voi olla rahankäytön kannalta se ja sama. Olennaista onkin se palkitaanko nimenomaan paikallaolosta, kun aiemmin ylimääräisiä euroja on saanut ilman minkäänlaista velvoitetta osallistumiseen. Yleisesti ottaen pidän kokouspalkkioita normaalina vaivannäön vastineena sellaisesta yleensä työajan ulkopuolella tehtävästä työstä, joka on säännöllistä ja vie aikaa. En kyseenalaista kokouspalkkioiden maksamista tai muunlaista kulujen kattamista, vaan korostan sitä, että niiden kuuluu olla kohtuullisia ja oikeudenmukaisia. Korvauksien saaminen ilman osallistumista ei ole oikeudenmukaista.

Kokouspalkkioiden kanssa suhmurointi on vain yksi osa isoa kuvaa, vallan keskittymistä. Vallassa olijoiden on mahdollista toimia siten, että he voivat luoda ja ylläpitää itselleen taloudellisessa ja/tai poliittisessa mielessä hyödyllisiä rakenteita. Perussuomalaiset haluaa purkaa näitä rakenteita ja lisätä niiden läpinäkyvyyttä. Viime syksynä teimme eduskunnassa talousarvioaloitteen, jossa esitettiin puoluetuen leikkaamista 15 prosentilla. Tähän muut eduskuntapuolueet eivät tarttuneet. Viime vaalien tulos oli suomalaiselle puoluekentälle paitsi henkinen shokki niin myös taloudellinen nyrjähdys, ja jotta oma koneisto pysyy rasvattuna ei yhteisestä potista otetusta rahasta voi tinkiä – vaikka se olisikin kohtuullista yleiset sopeutustoimet huomioiden. Puoluetukia on maksettu vuosien aikana satoja miljoonia, ja niillä on pyöritetty puoluetoimistoja ja paikallisyhdistyksiä. Raha on osaltaan ylläpitämässä demokratiaa, mutta toisaalta se myös rajoittaa sitä, sillä eduskunnan ulkopuolisten puolueiden on hyvin hankala ponnistaa pinnalle ilman rahaa. Tältä osin myös puoluetukijärjestelmä olisi syytä käydä läpi ja uudistaa reilumman pelin hengessä. Ehkä pitäisikin puhua ennemmin politiikkatuesta kuin puoluetuesta. Vaaleissa sitten päätetään millaista politiikkaa kannatetaan.

Toinen esimerkki vallan keskittymisestä on meneillään oleva vaalipiiriuudistus, jota on piirrelty vuosikausia. Vaalipiiriuudistuksen jalot tavoitteet vaalipiirien suhteellisuuden lisäämisestä ja äänikynnyksen madaltamisesta ovat kannatettavia, mutta voitaneen kysyä sekoitetaanko niihin kylmiä laskelmia muutosten vaikutuksista oman puolueen vaalitulokseen. Uudistuksen parissa hiljattain askarrelleet hallituspuolueiden(!) puoluesihteerit luonnollisesti tyrmäävät spekuloinnin oman edun ajamisesta uudistuksessa. SDP ja Kokoomus ovat kuitenkin eripuraisia itäisen Suomen vaalipiirijaosta. Näkemykset vaalipiirijaon oikeudenmukaisuudesta eriävät syistä, joita ulkopuolinen voi vain arvuutella. Ilmeisesti demarikansanedustaja Kari Rajamäki on jossakin vaiheessa kuitenkin haistanut jonkin sortin poliittista peliä, sillä hän vaatii ponnekkaasti sen jättämistä syrjään vietäessä uudistusta eteenpäin. Huomionarvoista on myös se, että demokratiaa edistävä vaalipiiriuudistus toteutetaan hallituspuolueiden suunnitelmien pohjalta. Mukana työssä ei ole oppositiota saati sitten eduskunnan ulkopuolisia rekisteröityjä puolueita, joiden asiaa uudistuksen mainitaan myös ajavan.

Olin loppusyksystä kahden bulgarialaisen toimittajan haastateltavana. He olivat Suomessa kuulemassa näkemyksiä Suomen viime vuoden puolella torppaamasta Bulgarian ja Romanian Schengen-jäsenyydestä. Keskustelun aikana sivuttiin kuitenkin monia aiheita, sillä perussuomalaisten vaalimenestys on edelleen laajalti kiinnostusta herättävä. Haastattelun lopuksi toimittaja kysyi minulta mielenkiintoisen kysymyksen: Onko sinun mielestäsi Suomessa korruptiota? Vastasin myöntävästi, tosin korostin sitä seikkaa että suomalainen korruptio on vähäisempää kuin monissa muissa maissa. Kerroin suomalaiseen korruptioon kuuluvan hyvä veli -järjestelmän sekä poliittiset virkanimitykset, joissa tehtäviin valitaan sopivin henkilö parhaan ehdokkaan sijaan – kun puoluekirja on oikea. Jostain syystä tämä osio haastattelusta oli jätetty pois.

Ensi syksynä käydään kuntavaalit. Monessa kunnassa valtaapitävien takaraivossa kolkuttelee pelko edellisten eduskuntavaalien kaltaisen tuloksen toistumisesta. Kolme perinteistä suurta ovat tähän asti saaneet pyörittää kuntakenttää kohtuullisen vaihtovälein ja vihreille on käynyt kaikki. Juuri meneillään olevissa presidentinvaaleissa perussuomalaiset saivat Turussa hurjat neljä varajäsenen paikkaa vaalilautakuntiin. Toivottavasti suhteellisuus toteutuu jatkossa paremmin demokraattisessa yhteiskunnassamme.

Suomi valitsee itselleen pian uuden tasavallan presidentin. Ennakkoäänestys alkaa jo ylihuomenna, keskiviikkona 11. tammikuuta.

Kampanjointi presidentinvaaleihin on ollut käynnissä pari kuukautta ja tahti luonnollisesti kiihtyy kaikkien ehdokkaiden omien tilaisuuksien ja yhteisten vaalitenttien osalta viimeisinä viikkoina ennen ensimmäisen kierroksen vaalipäivää, joka näissä vaaleissa on 22. tammikuuta.

Minun ääneni menee perussuomalaisten ehdokkaalle, puheenjohtaja ja kansanedustaja Timo Soinille. Timo Soini on ihmisläheinen, sinnikäs ja avoin ihminen sekä poliitikko, jota on helppo lähestyä. Häneltä liikenee aina hyväntuulinen kädenpuristus ja muutama sana jokaiselle häntä lähestyvälle, henkilön taustasta riippumatta. Soini kohtaa jokaisen ihmisen ihmisenä, vaikka kaikesta ei oltaisikaan samaa mieltä.

Tasavallan presidentin tehtävä on kuulla ja huomioida jokaista yhteiskunnan molemmilta laidoilta ja niiden väliltä. Timo Soini on jo useiden vuosien ajan ollut ihmisten tavoitettavissa turuilla ja toreilla tehdessään sinnikästä jalkatyötä perussuomalaisten puolueen tulevaisuuden eteen. Vastoinkäymisistä huolimatta hän ei ole antanut periksi, sillä usko ja luottamus omaan asiaan eivät ole milloinkaan hiipuneet. Tätä esimerkkiä vaivannäöstä arvostan suuresti.

Työssäni kansanedustajana en ole vain Timo Soinin puoluetoveri, vaan työkaveri perussuomalaisten eduskuntaryhmässä. Eduskunnassa Soini toimii puheenjohtajana ulkoasiainvaliokunnassa, jonka jäsen itse olen. Ulkoasiainvaliokunnan työ on kansainvälistä, ja siihen kuuluu ulkomaalaisten delegaatioiden vastaanottaminen kotimaassa sekä matkat ulkomaille tutustumaan esimerkiksi suomalaisiin lähetystöihin ja toisten maiden parlamentteihin tai kansainvälisiin järjestöihin. Viime syksyn aikana minulla oli mahdollisuus osallistua Soinin johtamille valiokuntamatkoille, joiden aikana sain seurata läheltä hänen työtään diplomatian parissa kansainvälisissä ympyröissä. Kielitaitoinen Soini on elementissään myös ulkomailla. Hänen läsnäolonsa ja keskustelutaitonsa on yhtä vahvaa kuin kotimaan kamaralla. Työ europarlamentaarikkona on vahvistanut hänen kansainvälistä osaamistaan.

Presidentti on paitsi arvojohtaja, myös kannanottaja ja keskustelunavaaja, jonka ei tulisi keskittyä oman poliittisen taustansa värittämiin aiheisiin. Uskon, että henkilökohtaisten ominaisuuksiensa ja ihmislähtöisyytensä vuoksi Soini on juuri sellainen henkilö, joka kykenee tarttumaan kipeimpiinkin kysymyksiin rohkeasti asiallisella ja rakentavalla tavalla.

Presidentin työssä korostuu edustuksellisuus monella tapaa paitsi kotimaassa myös ulkomailla, sillä ulkopoliittinen toiminta on merkittävässä osassa presidentin työnkuvaa. Soinin kansainvälinen kokemus, sujuva esiintyminen ja hyvä kielitaito ovat melkoinen valttikortti kansainvälisissä yhteyksissä.

Minä äänestän Soinia.

Rattijuoppo vei elämän nuorelta tytöltä, lapselta. Tilastoja lukemalla (Rikostilanne 2010 / Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos) rattijuopumusten määrä on vähentynyt muutaman vuoden ajan, mutta luvut ovat silti karmaisevan korkeita. Todellista rattijuopumusten määrää ei tietenkään voida mitenkään laskea. Harvaanasutuilla alueilla, mitä pohjoisemmaksi mennään, ei juuri tarvitse puhallusratsiaa pelätä. Ainoa mikä estää kännistä ajamasta on oma tai kenties kavereiden moraali. Juopuneena ajaminen on riski, jota ei pitäisi ottaa. Poliisin mukaan rattijuoppo on mukana joka viidennessä liikennekuolemassa.

Perimmäinen ongelma on se, miksi viinaa juodaan niin, että siitä tulee ongelma. Jos ei pysty hillitsemään itseään kännissä, ei pitäisi juoda lainkaan. Toinen kysymys on se, mitä rattijuopoille pitäisi tehdä. Ministeri Kyllönen kiirehtii alkolukkojen käyttöönoton laajentamista mikä on kannatettavaa, mutta ei estä päihtynyttä henkilöä ajamasta sellaista autoa, jossa alkolukkoa ei ole.

Tänään olen lukenut Hesarin verkkoversiosta kuinka vangit kaikissa Suomen vankiloissa saattavat pian päästä nettiin. Paljuselleistä uikutetaan tasaisin väliajoin, vaikka niidenkin poistamiseen on ihan hallitusohjelmassa asti sitouduttu. Vankeuteen liittyvä keskustelu on usein ihmisoikeuskeskustelua ja arviointia näiden oikeuksien toteutumisesta Suomen vankiloissa sen sijaan, että muistettaisiin vankeuden, kiven sisään joutumisen perimmäinen tarkoitus. Vankilassa ei varmaankaan ole kivaa, mutta ei kai ole tarkoituskaan olla. Vankila toki voi ja sen tuleekin pyrkiä palauttamaan rikolliset yhteiskuntakelpoisiksi erinäisin päihteettömyyttä, elämänhallintaa ja kouluttautumista tukevin toimenpitein, mutta sen ei tule poistaa rikoksen tehneen velvollisuutta sovittaa rikoksensa ja olla eristettynä normaalista arkielämästä. Rikoksesta saatavan seuraamuksen peloite tulisi olla rikoksen tekemistä estävä tekijä, mutta toisinkin voi käydä, mistä esimerkkinä sakon muuntorangaistuksesta luopuminen. Sakon muuntorangaistuksen uudistustarpeet ovat hallitusohjelman mukaan selvityksen alaisia – kuten huomattavan moni muukin juttu.

Suomessa moni kokee, etteivät erilaisista rikoksista saadut tuomiot vastaa ihmisten oikeuskäsitystä. Tällaisen löyhän yleistyksen voi tehdä jopa eri puoluerajojen, kunhan vain muistaa ettei tämäkään yleistys koske jokaista. Rattijuopumus, joka on aina riski vakavammille seuraamuksille on yksi rikostyyppi, jolle ei riitä ymmärrystä. Rangaistusten keveyttä erityisesti henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista toistuvasti ihmetelleenä olisin toki niitä tiukentamassa myös rattijuopumusten osalta. Alkolukko käyttöön heti ensimmäisen rattijuopumuksen jälkeen tai auto valtiolle määräajaksi tai merkittävästi pidempi ajokielto. Toistuvasta rikkomuksesta seuraamus olisi
pysyvä. Yhdyskuntapalvelun laajentaminen sakkorangaistuksen lisäksi voisi olla yksi vaihtoehto. Käytössä olevia rattijuopumustuomioita sivuttiin lyhyesti eduskunnan kyselytunnilla joulukuussa 2011. Tuolloin oikeusministeri Henriksson ei nähnyt muutostarpeita nykyisissä rangaistusasteikoissa rattijuopumuksissa. Hän on tietenkin aivan oikeassa siinä, että ihmisen itsensä on ymmärrettävä, ettei humalassa tule ajaa. Emme voi kuitenkaan vaikuttaa yksittäisen ihmisen päätöksentekoon kännissä ajamisen suhteen, mutta voimme vaikuttaa siihen, millainen vastuu hänelle ratkaisustaan koituu. Kiinnittäisin myös huomiota edustaja Tuupaisen hieman hymy suupielessä esittämään ajatukseen paluusta häpeärangaistuksiin. Eivät tällaiset ideat mitään tuulesta temmattuja ole, vaan niitä esittävät ihan oikeat ihmiset silloin tällöin. En itse koe että kukaan olisi keskelle toria mitään häpeäpaaluja pystyttämässä, vaan että puheet pikemminkin kertovat omaa kieltään juuri siitä, että nykymeininkiä ei koeta riittäväksi tai oikeudenmukaiseksi.

Ihminen tekee virheitä ja huonoja valintoja. Onneksi niistä voi oppia ja välttää tekemästä niitä uudestaan. Rikoksista koituvien seuraamuksien on oltava tarpeeksi kovia, jotta ne herättävät yksilön itsensä tajuamaan tekonsa.

Osallistuin eilen 6.12.2011 Paimion kaupungin itsenäisyysjuhlaan. Juhla oli rauhallinen ja musiikkipainotteinen. Saimme kuulla Turun VPK:n puhallinorkesterin ja Paimion musiikkiopiston kuoro- ja soitinryhmän kauniita laulu- ja soittoesityksiä. Lisäksi tilaisuudessa luovutettiin Paimio-mitali kuvanveistäjä Raili Mikkoselle. Sain kunnian pitää tilaisuudessa juhlapuheen. Oli erittäin mukava aloittaa itsenäisyyspäivän vietto Paimiossa, sillä siinä virittyi hartaaseen, mutta iloiseen juhlatunnelmaan ennen illan suuria juhlia presidentin linnassa. Paimiossa pitämässäni puheessa halusin korostaa kansanvaltaa ja yhteisvastuuta, ja puhe kuului seuraavasti:

Arvoisat sotiemme veteraanit, itsenäisyyspäivän juhlavieraat

Tänään kunnioitamme Suomen itsenäisyyttä. Itsenäisyyspäivä on vakavoitumisen ja rauhoittumisen aikaa, mutta myös suuri juhlan aihe. Vaikka itsenäisyys on syy iloita jokainen päivä, on kuitenkin tärkeää kerran vuodessa, joulukuun kuudentena päivänä, pysähtyä ja hiljentyä muistelemaan ja kunnioittamaan niitä uhrauksia ja sitä valtavaa työtä, jonka ansiosta kuljemme täällä tänään vapaassa maassa.

Minulle niin rakas, jo poismennyt isoisäni oli sotaveteraani. Hän oli sitkeä ja työtä pelkäämätön, kuten ne tuhannet ja taas tuhannet muut miehet ja naiset, jotka kokivat sotavuodet ja niitä seuranneen maamme jälleenrakennuksen. Kokemuksistaan rintamalla isoisäni oli vähäsanainen, kuten niin moni muukin ne ajat elänyt. Sisäiset haavat ja synkät muistot hän sysäsi taka-alalle keskittyessään perheensä arjen rakentamiseen. Koko elämänsä ajan isoisäni oli hyvin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja seurasi herkällä korvalla uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Hän oli vankkumaton demokratian kannattaja ja puhui minulle jo silloin, kun olin vielä pikkutyttö, miten tärkeää on äänestää. Demokraattinen yhteiskunta, jossa politiikan suunnan päättää kansa äänestämällä ja yhteiskunta, jossa jokainen voi tehdä työtä, yrittää ja heikoimmistakin pidetään huolta voi olla meille jo itsestäänselvyys. Tällainen yhteiskunta on kuitenkin äärimmäisen harvinainen koko maailman mittakaavassa. Olemme tämän vuoden aikana saaneet seurata maista, jotka kipuilevat omien demokratiapyrkimystensä kautta. Askeleet kansanvaltaan ovat olleet horjuvia ja tarpeettoman väkivallan sävyttämiä, mutta yhtä kaikki ne on otettu. Näen, että Suomen on jatkossakin vaalittava kansanvaltaa, tuettava äänestysaktiivisuuden kehittymistä ja huolehdittava edustuksellisen päätöksenteon avoimuudesta ja luotettavuudesta. Kansainvälisellä tasolla meidän on tärkeää viedä eteenpäin omaa esimerkkiämme ja hyviä käytäntöjämme kannustaaksemme demokratian kehittymistä myös niissä maissa, joissa kansalaisten vaikuttamisen mahdollisuudet ovat vähäiset.

Muutaman vuosikymmenen aikana Suomesta on tullut yksi teknologisen kehityksen ja hyvinvoinnin kärkimaita. Vanhustenhoidon puutteet, työttömyys ja syrjäytyminen ovat muutamia esimerkkejä yhteiskuntamme epäkohdista ja haasteista, joilta ei pidä sulkea silmiään. Päinvastoin, niihin olisi pikaisesti paneuduttava sektorit ylittävällä yhteistyöllä. Epäkohdista huolimatta on tärkeää arvostaa niitä asioita, jotka ovat hyvin. Niitäkin riittää runsain mitoin. Elämän ei pitäisi liiaksi keskittyä siihen, että vaaditaan aina vain lisää ja enemmän, ja unohdetaan kiitollisuus jo saavutetuista asioista. Muuhun maailmaan verrattuna olemme ansioituneet esimerkiksi koulutuksen ja terveydenhuollon saralla, ja niitäkin voimme edelleen kehittää rakentavan ja keskustelevan yhteistyön kautta.

Kun päivän sana on usein talouskasvu, kilpailukyky tai tuottavuuden lisääminen on ollut liian helppoa juuttua oravanpyörään, jossa elämän tärkeimmiksi tavoitteiksi mielletään usein taloudellinen menestys ja tavaranpaljous. On selvää, että työnteosta, tuotteiden ja palveluiden myynnistä rahoitetaan yhteiskuntamme toiminnot, mutta on myös voitava kysyä, mikä on kohtuullista ja riittävää? Suomalaiseen perinteeseen kuuluu luonnon, eläinten ja ympäristön kunnioitus, sillä niiden hyvä hoito on ollut edellytys kestävälle hyvinvoinnin kasvulle. Luonnonvarat eivät kuitenkaan ole ehtymättömät Suomessa tai missään muuallakaan, mikä tulee lopulta asettamaan rajat kulutusyhteiskunnan laajentumiselle. Olisikin tärkeää havahtua pohtimaan muita kuin kuluttamiseen pohjautuvia visioita tulevaisuudesta.

Jokainen ihminen on tärkeä omana itsenään, heikkouksine ja vahvuuksineen. Vapaassa maassamme kaikille kuuluu kyseenalaistamattomia oikeuksia yksilöinä. Vapauteen kuuluu myös vastuuta ja velvollisuuksia, sillä olemme samanaikaisesti osa lähintä yhteisöämme sekä koko yhteiskuntaa. Suomen itsenäisyys ja sotien jälkeen luodut tasa-arvoiset rakenteet tarkoittavat sitä, että jokaisella on mahdollisuus koulutukseen, työhön ja itsensä kehittämiseen. Pidämme oman onnemme avaimia omissa käsissämme, mutta vastoinkäymisten varalta takanamme on sosiaaliturvan verkko, jonka tehtävä on kannatella ja auttaa jatkamaan matkaa eteenpäin. Aina on myös niitä, joilla ei eri syistä ole mahdollisuus huolehtia itsestään täysipainoisesti. Hyvinvointiyhteiskunnan yksiselitteinen tehtävä on taata myös heille laadukas elämä. Myös toisten avun varassa eläville kuuluu oikeus vaikuttaa omaa elämäänsä koskeviin päätöksiin.

Tehokkuuteen, suorittamiseen ja kilpailuun satsaavassa maailmassa aina joku putoaa kyydistä, sillä yhteiskunnan lonkerot eivät välttämättä toimi riittävän nopeasti tai kattavasti. Soisin näkeväni myös nykymaailmassa palasia joidenkin vuosikymmenien takaa, jolloin lapsien kasvattamiseen osallistui koko kylä ja naapuriapu oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Isoissa kaupungeissa naapurit voivat vuosienkin jälkeen olla tuiki tuntemattomia ja lähisukulaisetkin pahimmassa tapauksessa toisella puolen maata. Tarvitsemme kuitenkin jokainen toisia ihmisiä ystäviksi, avuksi ja tueksi. Toisten auttamista ei pidä ulkoistaa kokonaisuudessaan yhteiskunnan vastuulle, vaan jokainen voi kantaa osuutensa myös lähimmäisestään. Yhteisvastuu ei ole pelkkää verorahojen keräämistä, sillä hyvin pienillä arkea helpottavilla teoilla ja talkoohengellä voi saada ihmeitä aikaan – ja ainakin hyvän mielen. Yhdessä tekemisestä voimme ottaa oppia sotaveteraaneista ja vanhemmista ikäpolvista. Ilman yhteen hiileen puhaltamista ja pyyteetöntä lujaa työtä meillä ei olisi kaikkea sitä hyvää mitä näemme ympärillämme.

Paimion kaltaisissa pienissä kaupungeissa kasvaa yhdessä tekemisen siemen. Valtion taholta luetut  madonluvut ja kuntaliitospuheet kertovat karua kieltään kustannuspaineiden ja riittävien palveluiden yhteensovittamisesta. Pienten kuntien voimavara on niiden asukkaissa ja rakenteissa, jotka eivät ole niin jähmeästi muutettavissa kuin suurten kaupunkien. Nykyajan haasteiden kohtaamiseksi tarvitaan avointa ja ennakkoluulotonta ajattelua, jonka ohjenuorana on ihmislähtöisyys byrokratian ja eturyhmien sijaan. Päätöksenteko on pyrittävä pitämään avoimena ja mahdollisimman lähellä ihmistä niin kuntatasolla kuin eduskunnassakin, vaikka on mahdollista, että yhä suurempi osa itsenäisestä päätösvallastamme siirtyy maamme ulkopuolelle Euroopan Unionin levittäessä siipiään.

Suomi on osa Eurooppaa, osa maailmaa. Tänä päivänä ei pidä sulkea silmiään siltä, mitä ympärillä tapahtuu. Suomi on kuitenkin pieni maa, jossa on vähän asukkaita. Meidän on yhdessä huolehdittava maamme elinvoimaisuudesta, hyvinvoinnista ja itsenäisyydestä. Kukaan muu ei tee sitä meidän puolestamme. Meillä on oikeus mielipiteisiimme ja mahdollisuus vaikuttaa. Monilta ne puuttuvat. Huolehditaan siitä, että myös jatkossa itsenäisyyden myötä saavutetut mahdollisuudet ovat kaikkien Suomen asukkaiden ulottuvilla.

Hyvää itsenäisyyspäivää ja joulun odotusta.

Nivalan koululaitos juhli 130-vuotista taivaltaan ja Nivalan kirjastolaitos 150 vuottaan perjantaina 18.11.11. Minut oli kutsuttu tilaisuuteen pitämään juhlapuhe ja se olikin mieluisa tehtävä, koska kotiseudulle menen aina mielelläni. Juhlan aikana saimme nauttia myös mainioista nivalalaisten oppilaiden musiikkipitoisista esityksistä. Erityisesti mieleen jäi ison kuoron komeasti kajauttamat laulut. Kopioin tähän alle tilaisuudessa pitämäni puheen. Toivottavasti tilaisuuksia vierailla Nivalassa ja muualla Pohjanmaalla tulee lisää.

Arvoisat juhlavieraat

Olen iloinen siitä, että minut kutsuttiin mukaan juhlimaan Nivalan 150-vuotiasta kirjastolaitosta ja 130-vuotiasta koululaitosta. Nivalaan on aina hyvä tulla, sillä koti on kaikissa sellaisissa paikoissa, joissa sydänkin on. Vaikka oma arkipäiväni on ollut reilun vuosikymmenen ajan Turussa, osa sydämestäni on täällä Nivalassa.

Minun koulutaipaleeni alkoi Sarjankylän ala-asteelta vuonna 1985. Pieni koulu metsänreunassa oli turvallinen ja rauhallinen oppimisympäristö. Ensimmäiseen kouluvuoteen kuului monenlaista uutta ja jännittävää, mutta oppitunneilla aikani meinasi välillä käydä kovin pitkäksi. Osasin nimittäin jo ennen koulun alkamista suurin piirtein lukea ja kirjoittaa, minkä takia ajatukset alkoivat harhailla hyvin helposti. Muuten koulutaival käynnistyi lempeästi ja sujuvasti, sillä koulussa, jossa oli koko ala-asteaikani aina hädin tuskin kolmekymmentä oppilasta, opettajalla oli hyvin aikaa opastaa kaikkia yhdessä ja erikseen. Sarjankylän koululla opiskeltiin innokkaasti ja sen vastapainoksi vietettiin paljon aikaa ulkona. Välitunneilla pelattiin jalkapalloa tai jääkiekkoa, leikittiin milloin mitäkin leikkiä tai laskettiin mäkeä. Kirjastoauton vierailu oli aina erittäin suosittu tapahtuma, samoin kuin kirjojen lainaaminen koulun omasta, yhden kapean kirjahyllyn kokoisesta kirjastosta.

Vuonna 1985 Sarjankylällä oli vielä käytössä erikoisuus, jota ei moni pikkukoululainen tänä päivänä osaisi edes kuvitella. Meillä ei nimittäin ollut lainkaan sisävessaa, vaan hädän yllättäessä piti kipaista takapihalla olevaan ulkohuussiin, satoi tai paistoi. Huussiin sopi puolikymmentä koululaista asioilleen yhtä aikaa. Sisävessat ja pukuhuoneet suihkuineen rakennettiin 80-luvun loppupuolella, mikäli oikein muistan, ja ne toivat melkoisen muutoksen koulupäiviin.

Pikkuisella Sarjankylän koululla oli kaksi opettajaa, kaksi luokkahuonetta, liikuntasali ja erillinen huone käsityötunteja varten. Oma keittäjä loihti joka päivä maukkaat ruuat ja piti samalla paikat moitteettomassa kunnossa. Muistan kuinka talvisin, joskus kovinakin pakkaspäivinä, me oppilaat istuimme rivissä punaisilla penkeillä lämpöisessä käsityöluokassa ja katselimme isosta laatikkotelevisiosta hiihtokilpailuja. Samalla tapaa kuin vuosia myöhemmin lukiossa meillä oli mahdollisuus seurata koulutuntien aikana hienon hiihtäjän Mika Myllylän voitokasta menoa kansainvälisissä kisoissa.

Koulussahan ei toki aina ole huippukivaa, joten eräänä syysaamuna meidän yläluokan, eli 3-6-luokkalaisten porukka intoutui lakkoilemaan. Koimme, että koska opetussuunnitelmaan ei kuulu englannin kielen kerhoon osallistuminen, meidän ei sinne tarvitse myöskään mennä. Kerhon sijaan hipsimmekin metsään piiloon ja kurkimme sieltä mitä opettaja mahtaa asiasta tykätä. Vastustus englannin kielen kerhoa vastaan jäi vain sen kerran mittaiseksi, eikä siitä tiettävästi seurannut mitään muutakaan haitallista. Minäkin, yksi lakkoilijoista, päädyin lopulta opiskelemaan yliopistoon pääaineenani englannin kääntäminen. Toinen lakkoilija meni opiskelemaan englannin kieltä ja työskentelee tänä päivänä englannin kielen lehtorina.

Viimeisenä syksynä ennen yläasteelle siirtymistäni Sarjankylän koulun yläluokan opettajaksi tuli Arto Hänninen. Arto oli vauhdikas ja edistyksellinen, ja tutustutti meidät aivan uuteen urheilulajiin, nimittäin pesäpalloon. Siihen asti me olimme pelanneet ainoastaan nelimaalia. Harjoittelimme ahkerasti ja seuraavana keväänä pääsimme pelaamaan Kyösti Kallion joukkuetta vastaan. Köpisläisillä oli ilmiselvästi kotikenttäetu puolellaan, sillä ottelu päättyi Sarjankylän oppilaiden kannalta hieman heikosti lukuihin 43-3. Mutta liikunnan ilo on tietysti tärkeintä, eikä pelkkä voitto.

Ollessani ala-asteella oppilaiden päivät olivat suurimmaksi osaksi huolettomia, monipuolisia ja turha kiire puuttui. Yhdessä touhuttiin monenlaista ja opettajilla oli aikaa jokaiselle. Yläasteella mukaan tulivat ensimmäiset tietokoneet, joilla tallennettiin yksinkertaisia tekstitiedostoja korpuille ja lerpuille. Lukiossa tietokoneiden käyttö oli jo lisääntynyt ja kännykätkin soivat joidenkin taskuissa. Tänään, vajaa 15 vuotta myöhemmin monien on vaikea kuvitella millaista olisi arkipäivä ilman niitä. Maailma on pirisevä ja piippaava uuden tiedon ja viestien kulkuväylä. Ajan hermolla pysyminen ja tavoitettavissa oleminen on helppoa, nopeaa, mutta joskus myös raskasta. Elämän syke on hurjan nopeaa, kilpailu kaikilla elämän alueilla kovaa ja päivät täynnä ohjelmaa. 80-luvulla koululaisen elämä oli jotain aivan muuta.

Menneisyydessä emme elä, mutta voimme ammentaa sieltä niitä hyviä asioita, joilla voisi vaikuttaa myönteisesti tuleviin päiviin. Yksi asia nykypäivän kouluelämässä, josta olen huolissani paitsi yksilönä niin myös kansanedustajana on luokkakokojen kasvu. Pelkään että liian isoiksi paisuvat koululuokat vaikeuttavat tarpeettomasti oppilaiden opiskelua ja opettajien työtä. Pienet Sarjankylän koulun tapaiset kyläkoulut ovat siirtyneet vähitellen osaksi historiankirjoja yhteiskuntarakenteiden muuttumisen ja taloudellisten paineiden myötä. Voitaneen kuitenkin aiheellisesti kysyä millaisia vaikutuksia yhä suuremmat koululuokat saavat aikaan oppilaissa ja koulujen henkilökunnassa. Kaikilla poliittisilla päätöksillä on hintalappu.

Nyt kun minulla on tämä ainutlaatuinen tilaisuus, haluaisin kiittää Nivalan kaupunkia, sen opettajia ja muuta henkilökuntaa kaikilla kouluasteilla saamastani laadukkaasta ja kannustavasta opetuksesta. Minä ja koulutoverini saimme henkilökohtaista tukea ja opastusta silloin kun sitä tarvittiin, mutta samalla meitä kaitsettiin eteenpäin ryhmänä toimiaksemme osana laajempaa yhteiskuntaa. Ison kiitoksen haluaisin osoittaa erikseen äidinkielenopettajilleni Aino Åmanille ja Leo Jaakolalle, jotka pitivät yllä rakkauttani suomen kieleen. Kiitän myös englannin opettajiani Heli Allosta, Toini Lohtanderia ja Aino Veteläsuota, jotka johdattelivat minut taitavasti englannin kielen salojen ääreen. Kiitos Pirkko ja Heikki Sytelälle, jotka johdonmukaisesti ja tarvittaessa sopivan tiukasti ohjasivat meitä teini-ikäisiä oikeaan suuntaan.

Toivotan opettajille ja muulle kouluhenkilökunnalle jaksamista tärkeässä työssänne. Toivon, että olette aktiivinen osa yhteiskunnallista keskustelua ja tuotte esille oman näkemyksenne siitä, mihin suuntaan ja miten koulumaailmaa ja opetusta tulisi kehittää.

Toivotan oppilaille sinnikkyyttä ja tsemppiä oppikirjojen äärellä. Pyytäkää apua vanhemmilta, opettajilta ja muilta aikuisilta silloin, kun jokin asia tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta. Kysyvä ei koskaan eksy tieltä. Vaalikaa omia unelmianne ja pyrkikää niitä kohti määrätietoisesti. Kaikki haaveet eivät välttämättä toteudu, mutta jokin niistä voi toteutua, kun jaksaa uskoa ja yrittää.

Kiitos.

Yle Turku kutsuu Varsinais-Suomen kansanedustajat kukin vuorollaan käymään lyhyen keskustelun kuulumisista ja ajankohtaisista asioista. Oma vuoroni oli tänään maanantaina 7.11.2011. Kysymyksiin johdatteli toimittaja Hannu Vähämäki ja omat kommenttinsa antoi tutkija Mari K. Niemi Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksesta. Keskustelun voi kuunnella Yle Areenassa. Radiopätkän jälkeen juttelin pitempään Niemen kanssa. Eduskuntatutkimuksen historian ja nykypäivän käsittelyssä riittää perattavaa tutkijoille, aivan kuten mediallekin. Ihmisten aktivoituminen ja uskon lisääntyminen äänestämisellä vaikuttamiseen on ilahduttava asia sekä Niemen että minun mielestäni.

Jätin tänään kirjallisen kysymyksen maahanmuuttajakeskittymien syntymisestä asianomaiselle ministerille vastattavaksi. Viittaan kysymyksessä kolmeen lehtiartikkeliin, jotka löytyvät internetistä. Englannissa toimivista sharia-oikeusistuimista uutisoi Helsingin Sanomat jo helmikuussa 2009 sekä Yle tämän vuoden huhtikuussa. Englantilainen Daily Mail kertoi viime heinäkuussa yrityksistä, joilla alueiden asukkaat pyrkivät saattamaan voimaan sharian mukaisia käyttäytymisnormeja. Malmössä tilanne on kärjistynyt ajoittain erittäin ikävällä tavalla, kuten Helsingin Sanomat ja The Local kirjoittivat. The Economistin tuoreessa lokakuisessa artikkelissa kerrotaan tulehtuneesta tilanteesta Ranskassa, jota suuretkaan rahavirrat eivät ole kyenneet ratkaisemaan.

Monikulttuurisuuteen liittyy edelleen muualla ja meillä Suomessa täysin ratkaisemattomia kysymyksiä. Useimpia ongelmia yhteiskunnan eri sektoreilla ei ylipäätään pystytä ratkaisemaan pelkällä rahan syytämisellä, vaan on mietittävä miten raha käytetään ja millaisia poliittisia ratkaisuja tehdään. Raha on osa ratkaisua, kun tuloksia voidaan mitata ja todeta saavutusten olevan positiivia ja hyödyttävän paitsi taloudellisesti niin myös sosiaalisesti ihmisten hyvinvointia – olivatpa he sitten maahanmuuttajataustaisia tai kantaväestöön kuuluvia.

KIRJALLINEN KYSYMYS

Maahanmuuttajakeskittymien syntyminen

Eduskunnan puhemiehelle

Maahanmuuttajataustaisten henkilöiden merkittävä osuus asukkaista tietyillä kaupunkialueilla on uusi, mutta koko ajan voimistuva ilmiö. Turun Varissuo on Suomen maahanmuuttajavaltaisin lähiö. Turun kaupungin julkaiseman uusimman ”Muutoksen suunnat” -ajankohtaisraportin 3/2011 mukaan muunkielisiä, eli muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvien osuus Varissuon asukkaista on 37 %. ”Muutoksen suunnat” -raportin 3/2007 mukaan muunkielisten osuus Varissuolla oli 31 %.

Muualta Euroopasta saadut esimerkit maahanmuuttajakeskittymistä kertovat, että maahanmuuttajavaltaisilla alueilla on tyypillisesti ongelmia, kuten työttömyyttä ja syrjäytymistä. Integraatio ympäröivään yhteiskuntaan on ohutta. Maahanmuuttajat pysyvät omissa kulttuuripiireissään ilman kosketusta kantaväestöön. Esimerkiksi Englannissa toimii useita maallisen lain sijasta uskontoon perustuvia sharia-oikeusistuimia. Joissakin Englannin ja Ranskan sekä myös Ruotsin maahanmuuttajalähiöissä väkivalta ja jopa mellakointi on tyypillistä. Ruotsin eräässä maahanmuuttajavaltaisimmassa kaupungissa, Malmössä Rosengårdin ja Herrgårdenin lähiössä tilanne on mennyt jo niin pahaksi, että viranomaiset eivät voi suorittaa tehtäviään ilman poliisin turvaa. Vuoden 2005 mellakat Pariisissa muistetaan yhä. Sen jälkeen Ranskassa on käytetty 35 miljardia euroa lähiöiden viihtyvyyden parantamiseksi, mutta tämän jälkeen tehdyn tutkimuksen tuloksena todettiin, että segregaatio on rahallisesta panostuksesta huolimatta vain lisääntynyt.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Onko hallitus tietoinen tiettyjen Suomen lähiöiden kehityskulusta ja mitä se aikoo tehdä, jotta Euroopassa koetut ongelmat eivät toistu Suomessa?

Helsingissä 2 päivänä marraskuuta 2011

Maria Lohela /ps

Suomessa vietetään eläinten viikkoa 4.-10.10.  Viikko alkaa 4.10. vietettävällä kansainvälisellä eläinten päivällä. Eläinten viikon viettämisen aloitti Suomen Eläinsuojeluyhdistys vuonna 1959, joten eläintenystävien ja -suojelijoiden yhteisellä tapahtumaviikolla on jo pitkät perinteet.

Eläimet ovat meidän ihmisten uskollisia kumppaneita, väsymättömiä apureita ja hiljaisia elinkeinon lähteitämme. Suuri osa ihmisistä kantaa vastuunsa ja hoitaa sanattomat luontokappaleet parhaansa mukaan olivatpa ne sitten lemmikeitä kodeissa tai tuotantoeläimiä piharakennuksissa. Eläinten kohtelussa paljastuu ajoittain törkeitä rääkkäystapauksia ja on myös päivänselvää, että monen eläimen hoito ei ole lähellekään niin hyvässä jamassa kuin sen kuuluisi olla, mutta lainrikkomisen tunnusmerkit eivät kuitenkaan täyty. Lainsäädännön puutteista ja epäkohdista huolimatta pidän nykytilannetta erittäin kehityskelpoisena ja pohja on lupaava tulevaisuutta ajatellen. Eläinten huono hoito tai suoranainen laiminlyönti voivat olla seurausta ihan puhtaasta ihmisen laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä, mutta myös vaikeuksista omassa elämässä. Kun mikään ei suju tai terveys on kovalla koetuksella, voivat oheiskärsijöiksi joutua sekä perheenjäsenet että lemmikit. Sosiaalipoliittiset syyt vaativatkin aivan toisenlaista näkökulmaa ja ongelmien lähtökohtien tiedostamista.

Tuotantoeläinten kohtelussa on otettu EU:n myötä lainsäädännöllinen askel häkkikanaloiden kiellon myötä. Uuden lainsäädännön myötä perinteiset häkit kielletään, mutta ne voi korvata ns. virikehäkeillä, joissa kanoilla on aikaisempaan verrattuna joitakin mahdollisuuksia toteuttaa lajinmukaista käytöstään. Perinteisissä häkkikanaloissa mahdollisuuksia niitä ei ollut lainkaan. Suomi on tässäkin asiassa ollut etulinjassa toteuttamassa määräyksiä, mitä eläintenystävänä en voi tällä kertaa kovin paheksua. Toisaalta useat isot EU-maat – Italia, Puola, Ranska ja Espanja – jälleen kerran vitkastelevat eivätkä pysy aikataulussa. Suomen olisikin nyt oltava valppaana siinä, että luvattomasti tuotetut munat eivät pääse markkinoille.

Toinen huomioni herättänyt EU:n myötä tulossa oleva asetus on uskonnollisiin syihin perustuvan rituaaliteurastuksen salliminen. Rituaaliteurastaminen kuuluu islaminuskoisten ja juutalaisten elämäntapaan. Tähän asti EU-maissa on ollut asiassa vaihtelevia käytäntöjä. Joissakin maissa on ollut sallittua leikata tajuissaan olevan eläimen kurkku auki. Näin voidaan toimia esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa. Toisaalla on edellytetty eläimen tainnuttamista ennen kurkun leikkaamista. Suomi on esimerkki jälkimmäisestä toimintatavasta. Rituaaliteurastus on sallittua, mikäli eläin tainnutetaan samanaikaisesti kurkun auki viiltämisen kanssa. Näkemys asiasta on, että käytännön syistä tainnutus tapahtuu ensin. Hollannissa taas rituaaliteurastus on ilman tainnutusta kiellettiin hiljattain. Uuden asetuksen myötä Suomikin joutuu ottamaan asiaan kuitenkin kantaa, sillä asetuksessa on kunkin jäsenmaan oman lainsäädännön kokoinen aukko. Mikäli nykymallia halutaan jatkaa, on siitä kirjattava poikkeus eläinsuojelulakiin. Tutustumisen arvoista tekstiä löytyy EU:n rahoittaman DIALREL-projektin sivuilta, joilla taustoitetaan rituaaliteurastukseen liittyvää selvitystyötä ja näkymiä.

Perussuomalaisten kansanedustaja Vesa-Matti Saarakkala oli asiassa hyvissä ajoin hereillä ja kysyi kirjallisesti rituaaliteurastuksiin liittyvästä EU:n suunnitelmasta asiasta vastaavan maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen kantaa. Voit lukea koko kysymyksen johdanto-osineen eduskunnan sivuilta, mutta itse kysymys kuului seuraavasti:

 Miten hallitus aikoo varmistaa Suomen nykyisen eläinsuojelulain tulkinnan säilymisen, ettei eläinten rituaaliteurastamista tulevaisuudessakaan sallittaisi ja aikooko Suomi toimia EU:ssa sen puolesta, että rituaaliteurastus saataisiin loppumaan unionin alueella?

Myös ministerin pitempi vastaus löytyy samaisesta dokumentista, mutta sen loppupuolelta löytyy jutun punainen ja tärkein lanka:

Suomen tarkoituksena on säilyttää nykyiset uskonnollisista syistä noudatettavaa teurastustapaa koskevat säännökset voimassa jatkossakin.

Vaikka kirjaus tässä kirjallisen kysymyksen vastauksessa ei välttämättä täysin kiveenhakatulta kuulostakaan, tulkitsen sitä kuitenkin siihen suuntaan, että nykykäytäntöön ei olla suunnittelemassa muutoksia. Tämä yksittäinen asia on varmaankin hippusen kiusallinen hallituspuolue vihreille, jotka joutuvat ainakin tässä kysymyksessä tasapainottelemaan roolissaan erilaisten kulttuurien ja elämäntapojen suvaitsijana sekä luontoarvojen ja eläinten hyvinvoinnin puolustajina. Perimmiltään tässä onkin kysymys siitä kumpi on tärkeämpää: ihmisen oikeus uskomustensa mukaisiin tapoihin vai eläinten hyvinvointi.

Vastauksessaan edustaja Saarakkalalle ministeri Koskinen avasi rituaaliteurastuksen nykytilannetta EU:ssa hieman pidemmällekin kertoessaan, että rituaaliteurastuksen määrät ovat EU:ssa lisääntyneet huomattavasti verrattuna uskonnollisten yhteisöjen kulutuksen tarpeeseen. EU:ssa ei tarvitse myöskään merkitä eläimen teurastustapaa tuotteisiin. Kun maahanmuuton ja uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvien määrä koko ajan kasvaa, odotukset ja vaatimukset tietynlaisen ravinnon tarjolla olemisen osalta myös kasvavat. Kenties tulevaisuudessa olisi oltava lihatuotteissa myös maininta siitä onko liha teurastettu jonkin uskonnollisen normin mukaan. Minä ainakin haluan tehdä kulutusvalinnan myös tässä asiassa.