Koti, uskonto ja isänmaa − siinä on ollut elämäni ohjenuora, motto. Koti on se pohja, josta ponnistetaan maailmalle, josta saadaan ja jossa itse annetaan rakkautta ja tukea. Evankelis-luterilainen uskonto on antanut eväitä toisten ihmisen kohtaamiseen ja eettisiä suuntaviivoja normaaliin arkeen. Isänmaa on se vankka peruspilari, joka turvallaan ja olemassaolollaan mahdollistaa aiemmin mainitut ja monet muut asiat.

Kahta en vaihtaisi, mutta yhdestä luovuin ainakin nimellisesti. Posti toi äsken kirjallisen vahvistuksen Turun seudun maistraatista, jossa todettiin eroamiseni uskollisesta yhdyskunnasta. En ole enää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Jokin aika sitten täytin eroakirkosta.fi-sivuston lomakkeen ja nyt asia on saletti. Kävipä näppärästi, eikä oikein tuntunutkaan miltään. No, ehkä sillä hetkellä vähän tuntui jossakin kun napsautin lomakkeen Lähetä-nappia.

En ole koskaan vakavissani pohtinut suhdettani kirkkoon ja uskontoon, vaan olen ottanut jäsenyyden vastaan normaalina osana elämää ja pitänyt sitä myös kodinperintönä. Joskus muinoin kun vielä asuin kotona taisin uhitella äidilleni, että aion erota kirkosta. Syy oli niinkin loistava, että koska eräs hyvä ystävä oli jo eronnut, minäkin eroaisin. Äiti sanoi kylmänrauhallisesti: “Vain minun kuolleen ruumiini yli”. Se kuulosti niin dramaattiselta, että asia jäi siihen ja pysyi siinä tähän päivään asti.

Eroamisajatus tuli mieleen uudelleen aiemmin tänä vuonna, kun uutisista kantautuivat tiedot kirkon hoiviinsa ottamasta kielteisen päätöksen saaneesta turvapaikanhakijasta. Hämmästyin siitä suuresti. Mitä ihmettä kirkolla on noiden asioiden kanssa tekemistä? Pystyn ymmärtämään inhimillisen hädän ja puutteen ja siihen puuttumisen, mutta sitä en hyväksy, kun kirkko menee sekaantumaan valtion viraston ja oikeuslaitoksen tekemiin lainmukaisiin päätöksiin. En myöskään hyväksy sitä, että toiminnallaan kirkko aiheuttaa lisäkustannuksia näille virastoille ja oikeuslaitokselle. Sekä UVI että Suomen oikeuslaitos toimivat veronmaksajien rahoilla ja sitä kautta maksajana olen myös minä, naapurin Erkki ja Ritu sekä muut Suomen veroa maksavat kansalaiset.

Suomen virastoissa toiminta on välillä tahmeaa ja byrokraattista, mutta uskon silti vahvasti niiden toimintaan ja pyrkimykseen olla tasapuolinen ja noudattaa toiminnassaan kansan eduskuntaan äänestämien lainsäätäjien päättämää Suomen lakia. Minua raivostuttaa suunnattomasti se, että kielteisistä oleskelulupa- tai turvapaikkapäätöksistä saa ylipäänsä valittaa. Luotan siihen, että ulkomaalaisviraston työntekijät toimivat parhaan taitonsa, kykynsä ja tahtonsa mukaisesti, enkä hyväksy sitä että heidän työtään aliarvioidaan näin. Suomeahan jatkuvasti kritisoidaan siitä, että erilaisten maahantulohakemusten käsittely kestää niin tolkuttoman kauan. Kertooko se kenties siitä, että hakemukset käydään läpi huolellisesti ja hyvin, varmistaen oikeudenmukainen lopputulos kaikkien osapuolten kannalta? Se kenties kertoo myös siitä, että maamme rajoilla olisi oltava mahdollisuus tehokkaampaan ja laajempaan pikakäännytysmenettelyyn, niin että täysin perusteettomilla syillä maahan yrittävät saisivat samantien lähtöpassit. Näin säästyisi rahaa ja aikaa, kenties sitten niiden oikeiden hakemusten käsittelyyn menisi vähemmän aikaa. Ennakoin tässä käyvän kuitenkin aivan päinvastoin, kun oleskeluluvan perusteeksi lähitulevaisuudessa hyväksyttäneen uutena kategoriana humanitääriset syyt. Ja niitähän riittää ja aina voi keksiä uusia, jos entiset loppuvat.

Olen aina kuvitellut kirkon olevan ns. sielunpaimenen roolissa, pyrkien olemaan jokaisen ihmisen olkapää ja henkinen tuki vaikeuksissa. Olen luullut, että kirkko haluaa tarjota apua ja vastauksia elämää suuremmissa kysymyksissä, kun ihminen löytää itsensä vaikeasta ja raskaasta tilanteessa elämässään. Kirkkoon on voinut mennä kastettavaksi, konfirmoitavaksi ja vihittäväksi ja sinut voidaan viedä sinne siunattavaksi hautaan. Tästä hyvästä ihmiset pulittavat kirkollisveroa sen kummemmin asiaa ajattelematta. Niin minäkin tein.

Eräskin kirkon suojiin päätyneistä on ilmeisesti ollut täällä jo kolme vuotta, ts. elänyt kolme vuotta tulonsiirroilla, jotka olen kustantanut minä, naapurin Erkki ja Ritu sekä muut Suomen veroa maksavat kansalaiset. Pelkkä eläminen on niellyt veronmaksajien rahoja ja erinäisten hakemusten käsittely valtion virastoissa varmaan roimasti enemmän. Sama meno jatkuu ties kuinka kauan hänen ja muiden kirkon hoiviin otettujen henkilöiden kohdalla. Kirkko ei tule saamaan minulta ensi vuoden alusta alkaen kirkollisveroina enää sentin senttiä, sillä minua ei enää kiinnosta sitä kautta tukea tällaisen toiminnan jatkuvuutta.

Sinänsä se on surullista. Koin pienen alakuloisen hetken, kun ajattelin menettäneeni jollakin tavalla sen tuen ja turvan josta kirjoitin ylempänä. Mutta eihän se mihinkään kadonnut, uskonto muuttui uskoksi. Tarpeen tullen voin mielessäni jutella vaikka kenelle. Voin halutessani rukoilla. Ehkä saan siitä voimaa ja apua, kukapa tietää.

Äidillenikin kerroin kypsyttelemästäni eroaikeesta jo ennen kuin sen vihdoin toteutin. Pieneksi yllätyksekseni hän otti asian vastaan erittäin hyvin erittäin hyvistä syistä, jotka eivät tähän blogiin kuulu. Minun äitini on hieno suomalainen nainen.

Katselin sunnuntai-iltana toisella silmällä Maajussille morsian -ohjelmaa kolmoselta. Olen sitä aiemminkin seurannut ja mielestäni se on ihan kiva sarja verrattuna moniin muihin tosi-TV-ohjelmiin. Maajussille morsian on hyväntuulinen ja leppoisa, ja mikä parasta, siinä saa katsella kauniita suomalaisia maisemia, joita on kuvattu kesän valossa. Sekös piristää syksyiltaa.

Maaseudulla kasvaneena olen saanut seurata monien maatilojen olemista, elämistä ja katoamista. Minun vanhempani ovat työskennelleet muilla aloilla, mutta naapurustossa oli useitakin maatiloja. Kotipihalta näin kesäisin laiduntavia lehmiä, pelloilla päristeleviä traktoreja ja kymmeniä latoja. Nykyisin ohi ajaa satunnainen traktori, lehmiä ei ole missään ja latoja pystyssä enää muutama hassu. Tiloja on toki jäljellä meidänkin seuduilla, mutta vain harvat pitävät lypsykarjaa. Monet keskittyvät viljelyyn ja hoitavat sen rinnalla muita sivubisneksiä. Maanviljelijän työlle on vaikea löytää tekijöitä.

Kun Suomi äänesti EU:sta vuonna 1994 olin teini, eikä asia olisi voinut vähempää kiinnostaa. Muistan kuitenkin että tunnelmat liittymistä kohtaan olivat aika negatiiviset. Pohjoisemman Suomen maanviljelypitäjät aavistivat vaikeuksia. Monenlaisia vaikeuksia on tullut ja EU-jäsenyys on vaikuttanut hyvin dramaattisesti maaseutuun, maaseutujen asukkaiden elämään ja tulevaisuuteen. Suomi on kuitenkin EU:n jäsen, enkä tiedä miten realistista on toivoa sen siitä irtautuvan kokonaan ainakaan lähitulevaisuudessa. Toivoisinkin, että nykytilanteessa meidän edustuksemme ja osallistumisemme EU:ssa olisi jämäkkää ja peräänantamatonta, sellaista edustamista jolla ajetaan Suomen etua eikä kenenkään muun. Suomalainen olemassaoloaan anteeksipyytelevä mentaliteetti ei ole toimiva väline EU:ssa, jossa on läsnä muita kansoja ja kulttuureeja, jotka ovat huimasti meitä rohkeampia ja räiskyvämpiä. Sellaiset saavat tahtonsa läpi, jotka uskaltavat vaatia. Uutiskuvat istunnoista jo kertovat jotakin: Etelä-Euroopan edustajat puhuvat kovaan ääneen ja lujalla äänenpainolla, puivat vaikka nyrkkiä sanojensa tehosteeksi. “Minä puhun nyt!” – eikä heitä voi olla kuulematta. Suomen edustaja puhuu monotonisella ja rauhallisella äänellä kuin lukisi suoraan paperista (ehkä joskus tekeekin niin?). Kuka vain tietää että kuulijan huomio herpaantuu, kun kuultava ei osaa ottaa kuulijakuntaa haltuunsa. Suomi on pieni maa, joten en tiedä milllaiset mahdollisuudet hyvillä tai huonoilla edustajille on saada asioita ajettua, mutta siitä syystä Suomen pitäisikin kaikissa asioissa, joista aiheutuu meille jotain negatiivista, pistää yksinkertaisesti niin paljon kapuloita rattaisiin kuin mahdollista ja jarruttaa hankkeita ja muutoksia viimeiseen asti.

EU ei ole kuitenkaan Suomen maaseudun ainoa ongelma. Maanviljelijän ammatti elämäntyönä ei enää ole houkutteleva, eikä se sitä ole varsinkaan silloin jos vierelle ei ole löytynyt kumppania, joka jakaisi halun saada elantonsa karjankasvatuksesta tai viljelystä. Vaikka EU:sta seuranneita rasitteita ei maanviljelijöillä olisikaan, työn raskaus ja vaativuus olisi silti jäljellä. Moni ei koe sellaista aatteen paloa maanviljelyyn, että haluaisi sitoutua siihen. Elannon voi ansaita nykyisin niin paljon helpommalla. Myös maaseudulla kasvaneet naiset haluavat kouluttautua ja muuttavat opiskelujen ja töiden takia kaupunkeihin, kauas maalta. Kotitilaa jää ehkä jatkamaan veli, mutta mistä veljelle vaimo jakamaan arki ja kaikki arjen työt. Jos ei kumppania löydy, tilaakaan ei ennen pitkää ole. Suomessa on paljon poikamiehiä ja jonkin verran myös vastaavia naispuolisia henkilöitä, jotka ovat yksin jääneet hoitamaan suvulta perittyä tilaa. Kaikki eivät pääse televisioon etsimään itselleen sitä parempaa puoliskoa. Mikähän Suomen maaseudun tappaa – EU vai rakkauden puute?

Syksyinen, synkkä ja sateinen lauantai takana. Kävimme päivällä kaupungilla shoppailemassa, mutta silakkamarkkinoilla emme muistaneet edes piipahtaa vaikka tarkoitus oli. En ostanut itselleni mitään vaatteita, vaikka niiden hankkiminen on yksi ehdottomista mielipuuhistani. Tänään odottelin kiltisti, kun avomies valitsi itselleen uutta päällepantavaa. Eipä siinä kyllä kauan mennyt. Kotiin palattuamme tehtiin lihapyöryköitä ja perunamuusia. Käytiin saunassa ja sen päälle nautiskelin kylmän tanskalaisen oluen. Aika tavallinen tavallisen suomalaisen lauantai, joka on ollut mukava ja leppoisa siihen saakka, kun luin Iltasanomien sivuilta Tuusulan raiskausyrityksestä. Tässä vaiheessa en tiedä mitä kansalaisuutta Tuusulan tapaukseen liittyneet kolme miestä edustavat, mutta tunnustan, heti ajattelin että kun on kolmen koplasta kyse niin ei kai ne nyt suomalaisia voi olla. Olivat tekijät keitä hyvänsä, ärsyynnyin kovasti koko asiasta. Samantien rupesi ärsyttämään väkivalta yleensä ja se miten lepsusti Suomen lainsäädäntö siihen mielestäni suhtautuu.

Olen sitä mieltä, että väkivaltarikoksiin syyllistyneet ulkomaan kansalaiset tulisi karkottaa välittömästi rangaistuksen suorittamisen jälkeen. Yksikin kerta on liikaa. Siitä ensimmäisestä henkeen tai terveyteen kohdistuneesta väkivaltaisesta teosta pitäisi tulla se ainoa, jonka kyseinen henkilö tekee Suomessa. Sillä, kohdistuiko väkivalta Suomen tai muun maan kansalaiseen ei ole mitään väliä, kunhan varmistetaan ettei kyseinen henkilö tule koskaan tekemään vastaavaa tekoa täällä uudestaan.

Ylipäänsä Suomessa pääsee liian helpolla, jos on syyllistynyt väkivaltarikoksiin. Isompia rahallisia korvauksia ja useampi vuosi kuritushuonetta niin eiköhän ala rikokset vähentyä.

Raiskauksista haluaisin sanoa muutaman sanan, ja erityisesti naisille. Nyt puhun nimenomaan tällaisista yhden tai useamman tuntemattoman mieshenkilön tekemistä puskaraiskauksista tai niiden yrityksistä. Suurin osa raiskauksistahan tapahtuu kotona tai jonkin tuttavan luona, oman puolison tai jonkun muun lähipiiriin kuuluvan mieshenkilön tekemänä. Lisäksi on näitä juttuja, joissa on lähdetty pienoisessa tuubassa jonkin tosi mukavan tyypin mukaan baarista. Niihinkään en halua tässä yhteydessä sen enempää puuttua. (Puska)raiskaus ei ole uhrin syytä, mutta siitä huolimatta haluan kysyä:

Miksi te tytöt ja naiset kävelette yöllä yksin ulkona? Miksi te ette lähtiessänne pyydä seuraksenne tuttua miestä tai kaveriporukkaa? Miksi te ette matkusta määränpäähänne taksilla?

Raiskaajat eivät ole ainoa vaara, joka pimeillä kaduilla, kujilla ja puistoissa ehkä vaanii. Tämä maailma ja kotisi ympäristö ei yksinkertaisesti ole enää turvallinen, vaikka kaikki me varmasti haluaisimme ajatella niin. Maailma on raaistunut ja kaikkialta löytyy monenlaista pahaa tahtoa, jonka kohteeksi kuka vain voi joutua. Yksinäisen kulkijan kimppuun voi käydä sekavassa mielentilassa oleva huumeidenkäyttäjä, joka tarvitsee rahaa. Yhtä hyvin paikkakunnan teinipahisjengi voi keksiä että juuri sinua olisi kiva vähän mukiloida ihan vain huvin vuoksi. Tai sitten sinun päällesi voi käydä yksi tai useampi suomalainen tai ulkomaalainen mies, joka haluaa raiskata sinut.

Meillä on oikeus kävellä ulkona yksin juuri silloin kun haluamme, mutta onko se sellainen oikeus jota kannattaa rajattomasti käyttää, jos seurauksena voi olla ikuiset henkiset ja ruumiilliset arvet. Jos naiset eivät kuljeskelisi keskellä yötä yksin ulkona alueilla, joissa ei ole muita ihmisiä liikkeellä, näitä puskaraiskauksia tai niiden yrityksiä ei tapahtuisi. Tällä ajatuksella haluan perätä naisilta vastuuta. En vastuuta raiskaajista, raiskauksista tai niiden yrityksistä, vaan vastuuta itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan.

En koskaan liiku omalla asuinalueellani yksin pimeän tultua. Täällä on tapahtunut ja voi tapahtua uudelleen noita aiemmin mainitsemiani skenaarioita. Minulla ei ole mitään tarvetta kokeilla onneani asian suhteen.

Sain yhden ainoan kommentin ainokaiseen kirjoitukseeni, hienoa. Jostain kumman syystä kommentti sai minut ajattelemaan sotaveteraaneja, jotka ovat jo vanhuksia. En ole aivan varma miksi juuri näin kävi, mutta se ei liene kovin relevanttia. Näin perjantaiaamun aloitukseksi, joka korkeakouluopiskelijalla on usein vapaa, kuten minullakin tällä viikolla, kirjoitan muutaman sanan sotaveteraaneista ja vanhuksista.

Minun isoisäni oli sotaveteraani. Lapsuudessa lähes kaikkien naapurin lasten ja monien koulukavereiden papat ja ukit olivat olleet sodassa. Mummut ja mummit olivat olleet marttoina tai pitäneet kotia pystyssä tai muutoin osallistuneet yhteiskunnan toimintojen ylläpitämiseen. Eihän sitä silloin lapsena tajunnut mitä oma isoisä, jota meidän perheessä kutsuttiin ukoksi, oli kokenut. Minun lapsuudessani lapset saivat vain olla lapsia ja kotiseudullamme heillä oli turvallinen ja vakaa kasvuympäristö.

Meidän ukko oli rehellinen, suoraselkäinen ja työtä pelkäämätön mies. Hän oli lähtenyt kohti sotaa alle 20-vuotiaana parhaan ystävänsä kanssa, kun käsky oli käynyt. Ei heiltä kysytty, haluatteko tulla. Ukko oli mietiskellyt ystävänsä kanssa miten pääsisivät samaan ryhmään. Suunnitelma oli epäonnistunut, sillä jonoista oli otettu joka toinen niin, että he joutuivat eri porukkaan. Paras ystävä kuoli hyökkäyksessä parin päivän kuluttua. Ukko selvisi sodasta, palasi kotikonnuilleen ja perusti perheen. Hän vaimoineen, kuten niin moni muu siihen aikaan, teki hurjasti työtä pienellä maatilalla, jotta saisi elannon.

Minun isoisäni elämäntarina on hyvin samankaltainen monien muiden sotaveteraanien ja heidän puolisoidensa tarinoiden kanssa. En minä ole kokenut sotaa, sen kauheuksia ja suurta surua, jota se on levittänyt niin moniin ihmisiin vielä vuosien päästäkin. En minä tiedä mitään siitä, kun peltotyöt on tehty kuokan ja hevosen avulla. En minä ole joutunut murehtimaan sitä, mistä huomenna ruoka pöytään. Ajat ovat muuttuneet ja ihmiset sen mukana. Vaikka en tiedä, voin yrittää ymmärtää. Niin olen tehnyt keskustelemalla omien isovanhempieni ja naapurin mummojen ja pappojen kanssa. Paljon olen oppinut.

Minun elämässäni monet asiat ovat olleet todella hyvin ja siitä voin kiittää tätä itsenäistä maata, jota sotaveteraanit aikoinaan puolustivat. En usko, että meillä olisi tällaiset olot jos lopputulos olisi ollut eri. Aiemmat sukupolvet ovat tehneet käsittämättömän kovan työn, jotta tänä päivänä voimme nauttia monista hienoista asioista. Sen takia sotaveteraanit ansaitsevat vilpittömän kiitoksen lisäksi myös käytännön apua, jota useimmat meistä tulevat tarvitsemaan, kun vanhuus koittaa. En usko että kukaan sotaveteraani haluaa nostaa itseään jalustalle, vaan he toivovat kaikkien vanhusten saavan tarvitsemansa avun, olkoot se sitten taloudellista tai palvelujen muodossa. Mielestäni kotona asumisen tukeminen olisi se, mitä meidän tulisi lisätä. Moni vuodeosastolle päätynyt vanhus selviäisi kotonaan paljon pidempään, jos hoivaa ja apua tarjottaisiin sinne enemmän. Yhteiskunnan pitäisi tarjota näitä palveluja, mutta mielestäni ihmisten yleensä pitäisi ottaa hiukan enemmän vastuuta toisistaan. Jopa perheen sisällä vanhukset voidaan tuupata erilaisiin hoitolaitoksiin, pois tieltä. Hiukan lisää naapuri- ja sukurakkautta, niin moni asia helpottuisi – enkä tarkoita nyt ainoastaan vanhuksien tilannetta.

Minun isoisäni oli minulle erittäin läheinen, kuten mummukin. Olemme aina viettäneet paljon aikaa yhdessä. Ukko menehtyi suureksi suruksemme jokunen vuosi sitten. Loppuun asti hän asui kotonaan ja piti huolta omakotitalon töistä kesät talvet. Siinä sivussa hän avusti monin tavoin toisia iäkkäitä naapureita ja omia lapsiaan. Lähtö tuli työn ääressä, saappaat jalassa.

Mummu asuu vielä sitä samaa kotitaloa ja jaksaa yhä tehdä monet työt yksinään. Niissä töissä joita ei jaksa, perhe avustaa. Viime keväänäkin hän kiipesi navetan katolle pudottelemaan lumet alas, ettei katto painu. Olen mummusta kiitollinen. Olen kiitollinen siitä, että voimme olla toisillemme ystäviä, ihmetellä maailman menoa ja vaihtaa kuulumisia. Vanhemmilta ihmisiltä voi oppia niin monenlaista, tärkeinä asioina mieleeni tulevat esimerkiksi työn arvostus ja toisista ihmisistä välittäminen.

Vaikka en haluaisikaan sotkea tähän kirjoitukseen maahanmuuttoteemaa, teen sen, koska siihen liittyvät asiat hiukan sivuavat myös tämän kirjoituksen aihetta. Monet Suomeen tulevat ulkomaalaiset ovat sotaa paenneita pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Monet heistä ovat nuoria vetreitä miehiä. Miksi? Missä ovat sairaat, vanhukset ja lapset? He ovat siellä sodan keskellä, koska heillä ei ole voimia tai rahaa paeta. Tänne tulevat ne, jotka vikkelimmin saavat jalat alleen. En ihannoi sotaa, enkä toivo sitä kenellekään. Tiedän silti olevani toiveitteni suhteen aika naiivi, koska aina tulee olemaan ihmisiä, jotka ovat valmiita käyttämään väkivaltaa saadakseen haluamansa asian tai saavuttaakseen tavoittelemansa tilan. Suomea puolustaneilta nuorilta tai vanhemmilta ei kysytty, haluatteko osallistua sotaan hyökkääjää vastaan. Mielestäni on miehen työ puolustaa kotiaan, perhettään ja isänmaataan. Siksi en ymmärrä, miksi tänne sotaa paenneet ovat usein nuoria miehiä. Jos Suomeen hyökättäisiin, lähtisikö tämä sama porukka karkuun myös täältä? Naiset saavat mennä armeijaan tai vaikka sotaan, jos niin haluavat. Luulen, että tositilanteessa heidän taitojaan tarvittaisiin kuitenkin muissa toimissa enemmän kuin eturintamassa. Rauhan aate on kannatettava, mutta en usko että kalashnikovilla sinua tähtäävää vihollista kauheasti kiinnostaisi vaikka sanoisit millä kielellä: “Älä ammu, minä rakastan rauhaa ja kaikkia tämän maailman ihmisiä.”

Tästä tietokoneen ääreltä voinkin sujuvasti siirtyä viikkosiivouksen pariin. Viikonloppuna voisinkin rakennella enemmän kotisivujani. Päätin käyttää siihen Microsoftin Publisheria, jonka käyttö ei ainakaan toistaiseksi ole mitenkään mahdotonta ollut, vaikka aiempi kokemus minulta puuttuukin.

Hyvää perjantaipäivän jatkoa.

Toiset blogin pitäjät kertovat, etteivät ole koskaan pitäneet esimerkiksi päiväkirjaa, mutta haluavat kokeilla josko blogin pitäminen onnistuisi. Onhan se kivaa saada ajatuksiaan ja tapahtumia tallennetuksi, sillä niitä on varmasti joskus myöhemmin mukava lukea ja palauttaa mieleen menneitä.

Toisille blogi on luontainen jatkumo jo vuosia pidetylle päiväkirjalle, toisilla on edelleen se perinteinen päiväkirja blogin rinnalla.

Itse en ole koskaan kirjoittanut päiväkirjaa, jotain säälittäviä pari viikkoa kestäviä yrityksiä on ollut. Äitini on jo vuosia kirjoittanut Viiden vuoden päiväkirjaan. Hän kertoo kirjoittavansa siihen muutamalla sanalla päivän tapahtumat juuri ennen nukkumaanmenoa. Minullekin hän osti lahjaksi samanlaisen kirjan, mutta kovin ovat satunnaiseksi jääneet minun merkintäni. Se harmittaa.

Tämän blogin tarkoitus ei ole kertoa mitä tein tänään, mitä maailmalla tänään tapahtui tai analysoida noita asioita. Blogin tarkoitus on tehdä kaikkea tuota mahdollisimman tasapuolisesti ja mahdollisimman säännöllisesti tai epäsäännöllisesti. En osaa vielä sanoa miten käy, koska tämä on ensimmäinen kirjoitukseni.

Suurin taustainnoittaja blogin aloittamiselle on suhteellisen tuore jäsenyyteni Perussuomalaisissa. Olen aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, mutta minkään puolueen tai nuorisojärjestön jäsen en ole aiemmin ollut. Olen sitä mieltä, että ihmisten on ihan turha marmattaa mistään jos a) eivät äänestä, tai b) eivät tee itse asioille mitään. Totesin omalta kohdaltani, että vaihtoehto a toteutuu, mutta sen rinnalle mahtuisi myös b. Valitsin Perussuomalaiset ja se valinta oli helppo. Hyppäsin samantien mukaan ja olen nyt Turun Perussuomalaiset ry:n hallituksen 1. varapuheenjohtaja. Osallistun myös Perussuomalaisten Nuorten toimintaan Turussa.

Ehkä tähän väliin kannattaisi laittaa hieman taustatietoa itsestäni. Olen 29-vuotias ja vietin onnellisen lapsuuden ja nuoruuden Pohjois-Pohjanmaalla. Muutin Turkuun 2001 päästyäni opiskelemaan Turun yliopistoon. Opintoni ovat kesken. Olen siis (pelkkä) filosofian ylioppilas, tällä hetkellä opintovapaalla kokopäivätyöstäni. Olen asunut ulkomailla kolmisen vuotta, kolmessa eri maassa. Nyt asun eräässä Turun monikulttuurisessa, työttömyyden ja muiden sosiaalisten ongelmien runtelemassa lähiössä ja tiedän olevani vähemmistön edustaja tällä alueella. Vähemmistössä olemisen perustelen seuraavilla asioilla: 1. Asun avomieheni kanssa isossa omistusasunnossa. 2. Olemme molemmat (tulevia) korkeakoulutettuja Turun yliopistosta. 3. Meillä molemmilla on kokopäiväinen työpaikka vakituisessa työsuhteessa.

Minua voi kuvailla sanalla kansallismielinen.

Vapaa-ajallani nautin liikkumisesta: kuntosalilla käynti, sulkapallon pelaaminen ja sauvakävely kuuluvat harrastuksiini. Tykkään katsoa elokuvia, en mitään taiteellista tai muuten hankalaa, vaan Hollywoodin viihdepläjäykset laidasta laitaan sopivat minun makuuni. Pelaan pleikkarilla RPG-pelejä ja toiveissa on vaihtaa PS2 kolmoseen, kunhan konsolin hinta vielä laskisi jonkin verran. Olen hiljattain hankkinut verkkotunnuksen marialohela.fi, josta tullee jonkinlainen uusi harrastus. Intoa kehitellä sivustoa olisi vaikka kuinka paljon, mutta taitoa ei. Eiköhän se projekti siitä pikkuhiljaa etene.

Edelle mainittujen asioiden lisäksi huomiotani ja rakkauttani kaipaavat myös kaksi kissaa, jotka olen hankkinut eläinsuojeluyhdistykseltä. Toinen oli jo meille tullessaan iso aikuinen kolli, toinen pusikosta löytynyt narttupentu. Kissat ovat hämmästyttäviä eläimiä ja pidän niistä todella paljon. Mutta niin pidän eläimistä yleensäkin.

Kuten mainitsin, omat www-sivuni ovat työn alla. Täydennän varmaankin tietoja itsestäni ja harrastuksistani sinnekin, mutta sivujen pääpaino tulee olemaan puolueeseen ja yhteiskunnallisiin asioihin liittyvät seikat. Tässä blogissa kirjoittelen varmasti omasta arjestani, mutta myös suomalaisesta arjesta yleensä. Suomi on hyvä maa, mutta siitä voidaan tehdä vielä parempi. Mielestäni oman maan ongelmat pitää selvittää ennen kuin puututaan muiden maiden asioihin. En pysty enkä halua kantaa koko maailman murheita hartioillani, koska näen surua ja kurjuutta ihan lähiympäristössäni joka päivä, kun poistun kotoani. Paljon on puhuttu lähiruoasta ja omasta tavoitteestani haluaisinkin käyttää hieman samankaltaisia ominaisuuksia kattavaa käsitettä lähipiiri. Tällä tarkoitan sitä, että haluan auttaa huonossa tilanteessa olevia ihmisiä tässä lähellä. Esimerkiksi naapurin mummo voi olla yksinäinen ja masentunut, vaikka hän muuten olisikin aika topakassa kunnossa ikäisekseen. Jos minä autan naapurin mummoa niin ehkä hän piristyy niin, että voi vastaavasti auttaa jotakuta toista. Tämä on hyvin pieni ja konkreettinen esimerkki, mutta mielestäni samanlaista ajattelumallia voi käyttää laajemmassa kaavassa.

Minulle erityisen tärkeitä asioita ovat sotaveteraanien, vanhusten ja vammaisten tilanne ja tulevaisuus Suomessa. Eläinten- ja ympäristönsuojelu sekä luonto ovat lähellä sydäntäni. Työttömyyteen, pätkätöihin ja opiskelijoiden asemaan liittyvät kysymykset mietityttävät. Vuoden 2007 Suomessa on hämmästyttävä määrä (uusia) sosiaalisia ongelmia ihan omasta takaa, minkä takia vastustan monikultturismia ja maahanmuuttoa sellaisena itseisarvona ja itsestäänselvänä hienona ja positiivisena asiana, jollaisena poliitikot ja media sen meille tarjoilevat. Mielestäni monikultturismi tuo mukanaan lisää uusia sosiaalisia ongelmia myönteisten vaikutusten sijaan. Tästäkin saan konkreettisia esimerkkejä näkemykseni tueksi, kun poistun kotoani.

Netti on kyllä ihmeellinen juttu, en ihmettele jos siihen jotkut ovat ihan kirjaimellisesti jääneet koukkuun. Nyt poistun muiden asioiden pariin. Minut tavoittaa sähköpostiosoitteen maria@marialohela.fi kautta. Kuulumisiin!