Joku sanoo, että Pekka-Eric Auvinen oli koulukiusattu. Kuulemma pahasti koulukiusattu. Toisen mielestä se oli ihan semmoista tavallista kettuilua, eikä sitä oltu harrastettu normaalia enempää. Kolmas tuumasi, että Pekka-Eric otti ne kuittailut ihan huumorilla.

Pekka-Ericistä ja hänen ympärillään tapahtuneesta murhenäytelmästä on kirjoitettu paljon. Lukuisten Internetissä julkaistujen uutisten joukosta en enää viitsinyt lähteä etsimään niitä juttuja, joissa hänet tunteneet antoivat yllä mainittujen kaltaisia lausuntoja. En siis voi väittää muistavani haastateltujen tarkkoja ilmaisuja, mutta niistä kävi kuitenkin ilmi, että jonkinlaisen härnäämisen tai kiusaamisen kohteeksi Pekka-Eric on jossain vaiheessa koulutaivaltaan joutunut. Tietääköhän kukaan yksityiskohtia tai totuutta. Vain kiusatuksi oletettu voi kertoa miten hän asian kokee.

Olen hiljattain osallistunut muutamalle sosiaalityön professori Leo Nyqvistin pitämälle luennolle Turun yliopistossa. Hänen tapansa opettaa on hyvin rehellinen ja elämänläheinen. Nyqvist tarjoili meille läpileikkauksen suomalaisten lasten ja nuorten pahoinvointiin ja niihin moninaisiin seikkoihin, joiden takia ihmisen elämä voi jo hyvin varhaisessa vaiheessa murentua niin, ettei koskaan eheydy. Taustalta löytyy usein eri muodoissaan viina ja väkivalta, nuo perikansalliset kirouksemme. Yhtenä merkittävänä ongelmana Nyqvist piti myös lapsena koettua häpeää. Puhuessaan häpeästä hän tarkoitti enemmänkin aikuisen taholta tapahtunutta nolausta, joka muutama kymmenen vuotta sitten oli vielä ilmeisesti varsin yleinen “rangaistus” esimerkiksi koulussa. Häpeä ja tunne, joka seuraa julkisesta nolaamisesta, kulkee mukana vuosien ja vuosien yli. Pääseekö siitä koskaan eroon ja miten se vaikuttaa ihmiseen?

Onkohan häpeän tunne voimakkaampi kun sen aiheuttavat ne, joita pitää tasavertaisina. Jos ne ovat koulukavereita, ehkä jopa saman luokan oppilaita. Niitä, joiden kanssa on joskus aiemmin oltu jopa ystäviä, kunnes sitten tapahtui jotakin, joka muutti kaiken. Sitten niitä onkin useampi ympärilläsi, ne nauravat ja sivaltavat sanallisilla pilkkakirveillä. Tulet tönityksi, nimitellyksi, sinut valitaan aina viimeisenä joukkueeseen. Jäät yksin. Yksinäisyys lapsena ja nuorena on varmaan jäätävä seuralainen.

Suhtaudun suurella vakavuudella koulukiusaamiseen tai kiusaamiseen yleensä kontekstista riippumatta. Nimenomaan lasten tai nuorten kiusaaminen on kuitenkin pääasiallinen huolenaiheeni, koska mitä nuoremmasta henkilöstä on kyse, sitä vähemmän hänellä on itsellään hallussa keinoja, joilla käsitellä tilannetta niin ettei se pääse häntä lannistamaan. Minulla ei ole enää minkäänlaista kosketuspintaa koulumaailmaan ja niihin julmuuksiin, joita siellä nykypäivän Suomessakin tapahtuu. Muistelen omia kouluvuosiani, joita voin esimerkiksi lehtijuttujen perusteella verrata tähän päivään. Voin päätellä, että asiat ovat menneet tolkuttomasti huonompaan suuntaan. Monet minua paljon viisaammat ja kokeneemmat ovat myös hirvittävän huolissaan koulukiusaamisesta ja peräävät yhteiskunnalta toimia sen vähentämiseen. Suut käyvät yhdellä jos toisellakin poliitikolla ja kunnan korkeassa asemassa olevalla viranhaltijalla, kun he paasaavat asian vakavuudesta. Onko mitään tehtävissä vai onko se vain niin, että joistakin lapsista tulee kiusaajia kaikista yhteiskunnan ponnisteluista huolimatta.

Koulukiusaamiseen voidaan puuttua, jolloin sitä samanaikaisesti vähennetään. Koskaan sitä tuskin saadaan kokonaan poistettua, kuten ei myöskään voida estää nuoriakin ihmisiä tappamasta toisiaan, vaikka aseen hankinta alaikäisiltä kielletäänkin. Yhteiskunnan puolelta toivoisin otteiden kiristämistä koulukiusaamisen edessä. En epäile, etteivätkö jotkut opettajat voi olla aivan voimattomia ja väsyneitä mölisevän 7-luokkalaisen teinilauman edessä. He voivat olla niin uupuneita, etteivät näe uupumuksensa takaa mitään muuta. He eivät ehkä edes huomaa, että jotain kiusataan. Silti on varmasti niitä opettajia, jotka huomaavat, mutta eivät tee mitään. Ilmeisesti on niin, että opettaja ei itse asiassa voi tehdäkään paljon mitään ilman että saa niskoilleen erinäisiä syytteitä vaikkapa kunnianloukkauksesta tai pahoinpitelystä. Minusta on kerrassaan omituista, että opettajien kurinpitokeinot ovat vähentyneet lähes olemattomiin. Heille ei ilmeisesti suoda enää lainkaan sitä kunnioitusta, mitä jokaisen koulupojan tai -tytön pitäisi tuntea itseään vanhempaa aikuista, opettajaa kohtaan.

Toivoisin opettajilta rohkeutta puuttua kiusaamiseen, silloin kun he sitä havaitsevat. Toivon, että he uskaltaisivat kohdata kiusaaja-Lindan ja kiusaaja-Kristianin sekä heidän vanhempansa. Toivon, että he uskaltaisivat rehellisesti nostaa kissan pöydälle. Toivon, ettei heitä itseään rankaista siitä, että he puolustavat sellaista jota on kohdeltu väärin. Toivon myös, että Lindan ja Kristianin vanhemmat voisivat ilman raivokohtausta ja poliisilla uhkaamista hyväksyä, että heidän lapsikultansa osaavat olla aikamoisia piruja ja ovat kiusaamisellaan tehneet toisen koululaisen elämästä helvetin.

Lapset pystyvät olemaan käsittämättömän julmia. On aikuisten vastuulla huolehtia, ettei se julmuus konkretisoidu teoissa tai sanoissa. Kiusaamisen seurauksena koettu ja eletty piina epäilemättä aiheuttaa kauaskantoisia seuraamuksia, jotka huipentuvat myöhemmällä iällä. Se ilmenee esimerkiksi erilaisina mielenterveyden häiriöinä ja murheellisina tekoina, jotka järkyttävät toisia ihmisiä ja lähimmäisiä monin tavoin. Jos jäit lapsena yksin ongelmiesi kanssa, sinulle voi käydä niin myös aikuisena. Mielenterveyspotilaita kohdellaan varsin vaihtelevasti ja heidän kohdallaan säästetään rahaa. Jos et itse ole kykenevä hakemaan apua sitä ei sinulle välttämättä tarjota. Voi olla tuurinpeliä, että kohdallesi sattuu terveyskeskuksen vastaanotolla ihminen, joka haluaa vilpittömästi auttaa sinua.

Minäkin tiedän erään aikoinaan kiusatun. Minä mietin olisinko voinut tehdä jotain, olisinko voinut jotenkin vaikuttaa siihen ettei hänen elämästään olisi tullut sellaista kuin siitä tuli. Tapasin hänet ohimennen pitkän tauon jälkeen ja järkytyin perinpohjaisesti. Olin kuullut yhtä ja toista, nyt kuulin sen häneltä itseltään. Sydämeni itkee verta, kun mietin miksi en silloin joskus tehnyt mitään.