Kuluvan viikon Kulmakunta kolahti postiluukusta ja tekstiviestipalstalta löytyi taas kirjaimellisesti hyvin osuva mielipide:

“Olimme lauantai-iltana seitsemän maissa mieheni kanssa iltakävelyllä 15 vuotta kotikatunamme ollutta Kraatarinkatua. Nuorisotalon edessä lojui kuusi ulkomaalaispoikaa. Joku heistä heitti kiven mieheni selkään, onneksi ei osunut päähän, sillä kivi oli iso. Kymmenen vuotta sitten Varissuolla oli turvallista ulkoilla illallakin, mutta ei enää! Kotouttajat tms. opettakaa Suomen kulttuuria johon ei kivitys kuulu.”

Olen kuullut vastaavia kivityskertomuksia ennenkin. Ulkomaalaistaustaiset poikajoukot huvittelevat mm. paiskomalla kivillä ohikulkevia vanhuksia tai koiranulkoiluttajia koirineen. On vaikea keksiä syytä siihen miksi he tekevät näin. Joku ehkä kohauttaisi olkiaan ja sanoisi poikien olevan vain poikia. Ihmisten ärsytyskynnys on ilmeisesti kuitenkin laskenut, kun kokemuksista aletaan kirjoittamaan lehteen ja kommentti vieläpä julkaistaan. Kyse ei siis ole enää surullisesta yksittäistapauksesta. Jos tällaisesta väkivaltaan vivahtavasta häiriköinnistä on tullut ongelma Varissuolla, herää kysymys mitä ihmettä sille voidaan tehdä?

Mielipiteen kirjoittaja tuo esille oman 15 vuoden kokemuksensa, joka kertoo enemmän kuin mikään kaunisteltu tilasto tai uutinen: Varissuosta on hänen mielestään tullut taas turvaton. Lorvivat, pahatapaiset kakarat saavat ihmiset pelkäämään? Kuulostaa uskomattomalta, mutta on ilmeisesti totta. Yhtenä ratkaisuehdotuksena kirjoittaja perää suomalaisen kulttuurin opettamista ulkomaalaisväestölle. Aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, että mielestäni Turun ei pitäisi ottaa vastaan enää yhtään pakolaista tai turvapaikanhakijaa. En kannata ajatusta pelkästään taloudellisista syistä, vaan myös siksi että olemassa olevat resurssit on käytettävä täällä jo olevien opetukseen ja koulutukseen, jossa opetellaan tämän maan kieltä, tapoja ja kulttuuria. Mitä enemmän ulkomaalaisia yhteiskunnan tuilla eläviä Turkuun otetaan, sitä suuremmaksi kasvaa se joukko, joka jää joko omasta tahdostaan tai jostain muusta syystä normaalien arkielämän toimintojen ulkopuolelle. Yhteiskunnan maksukyky ei yksinkertaisesti riitä aloittamaan nollasta kaikkien tulijoiden kanssa, joista monet eivät saapuessaan osaa lukea tai kirjoittaa edes omaa kieltään. Toki on mahdollista lisätä opettajien, kurssien, koulutustarjonnan, erilaisten koulutuskeskusten ja koulujen määrää, mutta se kaikki maksaa. Niiden, jotka kannattavat monitaidottoman ulkomaalaisväestön määrän lisäämistä maassamme ja tässä kaupungissa, pitää vastata kysymykseen: mistä yhteiskunnan palvelusta juuri sinä olet valmis luopumaan, jotta rahaa vapautuu ulkomaalaisten ylläpitoon ja opetukseen?

Veroja ei voi loputtomiin korottaa, koska ennen pitkää maksajien mitta tulee täyteen. Jos jotain haluaa jostain on luovuttava. Kauniiden sanojen ja taivaanrannan maalauksen sijaan toivoisin maahanmuuttajien kotoutumisasioista päättävien keskittävän energiansa niistä huolehtimiseen, jotka jo ovat täällä. Maahanmuuttajien joukossa on varmasti myös niitä, jotka vilpittömästi haluavat oppia ja integroitua ja päästä töihin. Jos joukko päästetään kasvamaan hallitsemattomiin mittoihin, emme enää erota näitä jyviä akanoista.

Viime viikon kirjoituksessani lainasin myös varissuolaisen Kaija Hämälaisen sanoja. Myös tämän päivän Kulmakunnassa on hänen kirjoituksensa, samalla sivulla ulkomaalaisjengin kivitystarinan kanssa. Uudessa kirjoituksessaan Kaija puhuu kauniin sanoin Turusta ja sen kulttuuripääkaupungin statuksesta. Varissuolaisena Kaijalla on myös oma ideansa kulttuurikaupungin toteutusta ajatellen: “Toteutuksen suunnittelun käynnistyessä haluan tarjota oman kaupunginosani pääomaa osaksi Turun kulttuurikaupungin teemaa. Voisimme kaupunkina tulla esille kulttuurin integraation onnistujana, mikä olisi uutta ainakin täällä Pohjoismaissa.”

Toisaalta Kaijan positiivista päättäväisyyttä on pakko ihailla, toisaalta ihmetellä sitä, onko mahdollista että hän näkee vain yhden puun, muttei metsää sen takaa. Kaijalla on todennäköisesti käsitys siitä, mikä on se Varissuon pääoma, joka voisi olla osa kulttuuripääkaupungin teemaa, mutta lukijalle hän ei edelleenkään sitä valota. Myös se kulttuuri, jonka integraatio on onnistunut jää kirjoituksesta epäselväksi lukijalle. Kaija ja muut monikulttuurisuudesta ja sen rikkauksista tarinoivat voisivat vetoavien adjektiivien sijaan keskittyä puheissaan faktoihin. Konkreettiset, käytännön elämästä löydettävät esimerkit toimivat paremmin kuin sadut.

Olen jo pidemmän aikaa ollut Turun Sanomien tilaaja, mutta lehti on tullut vain viikonloppuisin. Silloin on tavallisesti heti aamusta aikaa keskittyä lehden lukemiseen ja aamukahvin juomiseen. Hiljattain vaihdoin tilaukseni jokapäiväiseksi, koska näin opintovapaalla on aikaa lukea lehteäkin paremmin. Turun tapahtumat ja toilailut saa myös parhaiten tietoonsa, kun lukee päälehteä ilmaisjakelujen ohella. Tänään TS kertoi asiasta, josta tällainen eläintenystävä iloitsee: kaupunginvaltuusto vahvisti maanantaina budjettikokouksessaan kaupungin eläinhoitolan uusien tilojen rahoituksen. Kaupungin eläinhoitola eläinsuojeluvalvoja Heidi Leyserin johdolla hoitaa Turun lisäksi 18 ympäristökunnan löytöeläinten vastaanoton. Eläinsuojeluvalvojan harteilla on myös eläinten huonoon kohteluun liittyvät asiat sekä eläinten hoitoon liittyvä tärkeä valistustyö, jonka Heidi Leyser toivookin lisääntyvän uusien tarkoituksenmukaisempien tilojen myötä. Keskustelua epäkäytännöllisistä, huonokuntoisista ja ahtaista tiloista on käyty pitkään. Vihdoin tärkeälle työlle osoitetaan sen kaipaamaa rahallista huomiota. Vielä kun eläinten hautausmaan ylläpitämiseen löytyisi pikkuisen rahallista avustusta vapaaehtoistoiminnan tueksi, sillä vaikka kunnat on velvoitettu osoittamaan hautapaikka kuolleille lemmikeille, alueen hoitamisesta ei ole mitään määräyksiä. Eläimet ovat tärkeitä monille ihmisille, joillekin lemmikki voi olla se paras ja ainoa ystävä. Eläinten hautausmaa muistomerkkeineen ja palavine kynttilöineen kertoo menneestä siteestä ja ystävyydestä, jonka arvoa ei pidä väheksyä vaikka toinen osapuoli on ollutkin vain eläin. Turkulaisten ja suomalaisten suhde eläimiin ja luontoon yleensä on merkittävä. Kunnioitus elävää luontoa kohtaan lienee peruja niistä ajoista, jolloin ihmisten elanto on ollut hyvin pitkälti riippuvainen eläimistä, pelloista ja metsistä, niiden antimista. Olemme ymmärtäneet että ympäristöämme ja sen asukkeja pitää hoitaa, jotta saamme ravintoa ja muuta tuloa myös tulevaisuudessa. Sota-aikoina luonnosta kovalla työllä saatu ruoka, ihmisten rinnalla sitkeästi työskennelleet hevoset ja sotilaiden luotettavina avustajina toimineet sotakoirat ovat vahvistaneet sidettämme luontokappaleisiin. Turku on myös eläinten kaupunki ja Suomi eläinten maa. Mielestäni on kunnia-asia huolehtia hyvin niistä, jotka eivät voi itseään mitenkään puolustaa.

Suomessa eläinten kohtelu on erinomaista verrattuna niin moneen muuhun maahan. Räikeitä ja järkyttäviä väärinkäytöksiä esiintyy ja niihin puututaan, mutta silti eläintenpitoon liittyvissä säädöksissä ja eritoten eläinsuojelurikosten rangaistuksissa lienee kiristämisen varaa. Henkilökohtaisesti en esimerkiksi vastusta lihansyöntiä, mutta kiinnittäisin tarkempaa huomiota siihen, miten tuotantoeläimiä kohdellaan niiden eläessä ja millaisissa olosuhteissa niitä pidetään. Eläinten, kaikkien eläinten, pitäisi päästä toteuttamaan luonnonmukaista käyttäytymistä sen sijaan että ne on ahdettu betonilattioisiin karsinoihin tai häkkeihin, jossa liikkuminen on hyvin rajoitettua. Tästä näkökulmasta esimerkiksi sikalat ja häkkikanalat ovat hirvittäviä paikkoja. Tuttu maanviljelijä Pohjanmaalta jutteli kerran, ettei hän voisi kuvitellakaan pitävänsä karjaansa sisällä parteen kiinnitettynä kesät talvet. Hän laskee kaikki eläimet laitumelle kevään tultua ja ottaa ne taas sisätiloihin kun ilmat kylmenevät syksyllä. Kesällä lypsyaikaan lehmät tulevat aamuin illoin säntillisesti käymään sisällä, omaan parteensa. Viljelijä sanoo, että eläinten ulkona oleminen tulee hänelle edullisemmaksi kuin niiden pitäminen sisällä, koska liikunnan ansiosta ne sairastavat vähemmän ja maidon laatu on parempaa. Tuotantoeläinten lauduntamista suositellaan, mutta siihen ei pakoteta vaikka ehkä syytä olisi myös taloudellisesta näkökulmasta.

Suomen laki velvoittaa lopettamaan eläimet kivuttomasti ja nopeasti. Ennen kuin eläin tapetaan, se tainnutetaan. Tästä en tinkisi mitenkään, mutta esimerkiksi Suomeen perusteilla olevalla islamilaisella puolueella on asiasta täysin vastakkainen näkemys. Islamin mukaan ja puolueen tavoitteiden mukaisesti eläin tapetaan nimenomaan niin, että se kituu ja kärsii. Näin käy, kun kurkku viilletään auki elävältä eläimeltä. Kun annetaan lainvastaisille vaatimuksille pikkusormi, menetetään lopulta koko käsi. Vielä en ole yhdenkään suvaitsevaisen suusta kuullut kannatusta sille, että Suomessakin täysin laillisesti voitaisiin tappaa eläin näin julmasti ja pelkän uskonnon varjolla, mutta en yhtään ihmettelisi jos tasa-arvon, kulttuurisen monimuotoisuuden ja suvaitsevaisuuden nimissä joku alkaisi asiaa kannattamaan todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin.

Halosen myymälän edessä Turun Yliopistonkadulla öyhöttävät eläinten oikeuksien puolustajat jaksavat varsin radikaalein menetelmin hyökätä toistaiseksi täysin laillista elinkeinoa, eli turkistarhausta vastaan. Eipä silti, en itsekään kannata tai hyväksy turkistarhausta, mutta toistaiseksi se on mitä on ja muutokset asiaan pitää tehdä eduskunnassa. Me äänestämme ja turkistarhausta vastustavat eläinten puolustajat myös äänestävät eduskuntaan niitä, joiden he uskovat parhaiten asiaansa ajavan. Luulen (korjatkaa jos olen täysin väärässä!), että esimerkiksi Oikeutta eläimille -yhdistyksessä ja Animaliassa aktiivisesti toimivat henkilöt osuvat poliittisessa ajatusmaailmassaan jonnekin vihertävälle punertavalle vasemmistolinjalle. Ajatusmaailmaltaan jotakuinkin vihertävät tyypillisesti puolustavat eläinten oikeuksia hyvinkin voimakkaasti, mutta samaan aikaan he ovat myös juuri niitä, jotka haluavat tänne mahdollisimman paljon ulkomaalaisia, pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, jotka useimmiten ovat muslimeja. Vihertävät myös toitottavat sitä, miten tulijoilla pitää olla oikeus omaan kulttuuriin. Muslimien kulttuuriin kuuluu leikata elävien, tajuissaan olevien eläinten kurkku auki. Muslimien mielestä esimerkiksi koirat ja siat ovat saastaisia eläimiä. Olen näkevinäni suvaitsevaisten ja vihertävien roolissa pienen ristiriidan. Luulevatko he, että kaikessa kiitollisuudessaan Suomeen tulijat haluavat lopettaa eläinten tappamisen kiduttamalla, vain siksi, että toistaiseksi lakimme kieltää tekemästä niin?

Suomalaiset ovat lihansyöjäkansaa ja pystyn sen tosiasian kanssa elämään vallan hyvin. Tottahan se kuitenkin on, että vähemmälläkin pihvin mussuttamisella pärjäisi. Jos maailmanlaajuisesti ajatellaan, niin nälänhätään voitaisiin vaikuttaa tehokkaammin, jos laidunmailla ei pidettäisi karjaa, vaan viljeltäisiin suhteessa enemmän viljaa ja kasviksia ruoaksi. Ei tekisi meille suomalaisillekaan yhtään pahaa, jos lautasella näkyisi enemmän niitä kuuluisia rehuja. Tässä olisi myös allekirjoittaneella paljon korjaamista. Terveellisemmät elämäntavat eivät ole haitaksi kenellekään.