Tänään sosiaalipolitiikan luennolla käsiteltiin väestöpolitiikkaa, mitä se on ja mitä ominaisuuksia siihen kuuluu Suomessa ja Euroopassa. Hyppään tässä saman tien ilman selityksiä suoraan kysymykseen: Mikä teitä suomalaisia riivaa, kun ette viitsi lisääntyä? Luennolla kuulin, että syntyvyys Suomessa on 1,8 lasta naista kohden. Google tarjosi vaihtoehtoisesti myös lukuja 1,75 ja 1,9 lähteistä riippuen, mutta lopputulos on silti sama: syntyvyys ei ylitä kahta lasta per nainen, mitä sen pitäisi ehdottomasti tehdä, jotta väestö uusiutuisi luonnollisesti. Luonnollisen väestönkasvun sijaan pääsemme haluttuun ja tavoittelemisen arvoiseen lopputulokseen luonnottomasti, eli maahanmuuton kautta.

Aloin pohtia naispuolisten ystävieni ja tuttavieni kanssa käymiäni keskusteluja. Toiset ovat minua vanhempia ja toiset nuorempia, toiset lapsettomia sinkkuja kun taas toisilla on jo useita lapsia ja vierellä pitkäaikainen kumppani. Ihmisillä on aina omat syynsä ja motiivinsa valintojensa suhteen, myös niillä, jotka ovat päätyneet vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. Moni toki tulee ennen pitkää vanhemmaksi joko biologisesti tai adoptoimalla, mutta ei todellakaan silloin kun päättäjämme niin haluaisivat. Jos ennen ensi kertaa äidiksi (tai isäksi) tuleva oli niukin naukin 20-vuotias, niin nyt hän on ennemminkin lähempänä 30 ikävuotta. Naisen hedelmällisin ikävaihe on alhaisempi, mutta tästä me pahat akat olemme lipsuneet ja kunnolla. Käyn tässä läpi joitakin tietooni tulleita syitä, miksi yksittäiset naiset ovat siirtäneet perheen perustamista ja sen tehtyään ovat silti tyytyneet 1,8 lapseen.

Harvalla tuoreella ylioppilaalla on lapsenteko ensimmäisenä mielessä. Mitä korkeampaa koulutusta nainen tavoittelee, sitä myöhemmin hän ajattelee ”tekevänsä” lapsensa. Parikymppisenä perheen perustavat suomalaista alkuperää olevat ovat todennäköisemmin ammattitutkinnon suorittaneita tai uskonnollisen vakaumuksen takia nopeaan pariutumiseen ja lisääntymiseen pyrkineitä. Kun kaikki maailman ovet ovat tavalliselle nuorelle naiselle kuvaannollisesti avoinna koulutuksen, työn ja uran luomisen suhteen, miksi hylätä kaikki unelmansa, jotka liittyvät myös vaikkapa matkusteluun, sosiaaliseen elämään ja monipuolisten kokemusten hankkimiseen. Nuorilla naisilla on mahdollisuus olla juuri sellaisia kuin he haluavat olla ja he usein haluavat tavoitella unelmiaan. He eivät vaihda vauhdikasta elämäänsä kotiäidin arkeen kovin helposti, eivät ainakaan tietoisen ja vakaan harkinnan tuloksena. Nuori nainen uskoo, että hän tulee sitten joskus olemaan parempi äiti, kun on päässyt ensin toteuttamaan itseään. Ehkä hän on siinä oikeassa.

Sitten tulee opiskelu. Sen lisäksi tulee ilta-, osa-aika-, viikonloppu-, kausi- ja kesätyö. Sitten on yhtä aikaa opiskelu ja työ, ajoittain vain työ. Rahapula vaivaa toisia enemmän ja toisia vähemmän, mutta yhtä kaikki varmaan jokainen opiskelija haluaa ansaita ylimääräistä ja vielä parempi jos ylimääräistä tienaa omaa opiskelualaa sivuavassa työssä. Yliopistostakin pitäisi kuitenkin valmistua maisteriksi mielellään viidessä vuodessa. Työkokemusta kannattaisi olla, jotta saisi valmistumisen jälkeen oman alan töitä. Jos saatkin oman alan töitä jo silloin kun et ole vielä valmistunut ja otat työpaikan vastaan, olet joka tapauksessa luuseri kun et ole saanut maisterin papereita. Harva saa tähän ruljanssiin mahdutettua äidiksi tulemisen.

Valmistumisen jälkeen haaveissa siintää vakituinen työ. Sellaisia ei kasvakaan puissa, vaikka yliopistolla opettajat usein maalailivat ruusuisia kuvia siitä miten hienoja ja arvostettuja töitä tällä koulutuksella saa. Etenkin humanisteilla vaikuttaisi olevan useammin kuin muilla paljon tällaisia päähän taottuja epärealistisia odotuksia. Työpaikkailmoituksissa lukee kuitenkin ”määräaikainen”, ”projekti” tai ”sijaisuus”, harvemmin edes lupaillaan mitään pysyvämpää. Palkka ei välttämättä huimaa edes omaa päätä, vaikka onhan se toki aivan jotain muuta kuin opintotuki ja asumislisä ja mahdollinen opintolaina. Oman työelämän epäsäännöllisyys ja epävarmuus toimeentulosta saa kenet tahansa pohtimaan valintojaan. Tässä vaiheessa kumppanikin on jo ehkä löytynyt, mutta saadaanko kaikki laskut ja lainat maksettua, jos perhe kasvaa?

Kun kutsu käy työhaastatteluun, jossa tarjolla on vaikkapa virka tai vakituinen työsuhde, nainen riemastuu. Uskomatonta, näinkö se onni kääntyi. Haastattelussa pöydän toisella puolella istuu vanhempi mieshenkilö tai ehkä kaksi. Naiselta tiedustellaan kierrellen ja kaarrellen onko hänellä jo lapsia ja erityisesti onko niitä tulossa. Kysymykset aseteltiin niin ovelasti, että siinä tilanteessa nainen ei välttämättä huomannut mistä oli tosiasiassa kyse. Sitä työpaikkaa hän ei saanut. Sen sai joku nuori mies. Kuulemma.

Asioilla on tapana järjestyä ja jollekin ne järjestyvät niin, että lapsen tulo vaikuttaa maailman luonnollisimmalta asialta ja kyseinen ajankohta kaikin puolin sopivalta. Yksi lapsi tuntuu kuitenkin olevan juuri tälle parille se sopiva määrä. Velat painavat päälle vielä monta tulevaa vuotta, eikä naisen ole yksinkertaisesti varaa jäädä kotiin vuotta pidemmäksi ajaksi. Miehen ei senkään vertaa, vaikka mieli tekisikin. Pariskunta pyörittelee ajatusta avioparin yhteisverotuksesta perheen pääluvun mukaan ja tuumailee, että se mahdollistaisi toisenkin lapsen hankkimisen, tai vaikka kolmannen. Koska tällainen perhepoliittinen ratkaisu ei Suomessa ole mahdollinen, pariskunta tyytyy painamaan töitä lainoja lyhentääkseen ja on onnellinen yhdestä lapsestaan.

Yksi nuori nainen olisi periaatteessa halukas tulemaan äidiksi, mutta pelkää kuollakseen synnytystä. Hän ei voi sietää koko ajatusta tai synnytyksestä seuraavia muutoksia ja mahdollisia haittoja kehoonsa ja on sen vuoksi valmis unohtamaan koko asian. Hoitoalan henkilöstö paasaa luonnonmukaisesta synnytystavasta ja syyllistää keisarinleikkausta edes ajattelevaa tulevaksi huonoksi äidiksi. Nainen on kuullut tavallisesta synnytyksestä vain kauheita asioita, keisarinleikkauksen kokeneiden mielipiteet taas ovat hyvin positiivisia. Naisella ei ole kuitenkaan oikeutta päättää näin henkilökohtaisesta asiasta, joka on hänelle itselleen kenties ylitsepääsemätön. Suomeen on tulossa yksityinen syöpäsairaala, ehkä tilausta olisi myös yksityiselle synnytyssairaalalle. Euroopassa on maita, joissa nainen voi omalla kustannuksellaan valita sairaalan, jossa voi saattaa lapsensa maailmaan valitsemallaan tavalla. Miksei sama toimisi myös täällä.

Suomalaiset naiset saavat alle 2 kaksi lasta. Joidenkin naisten lapsettomuuteen tai vähälapsisuuteen pätee ehkä jokin yllä mainitsemistani syistä. Muitakin syitä on varmaan yhtä monta kuin on naista, jolla on alle 2 lasta. Mietin silti, millaisia ratkaisuja yhteiskunta voisi kehittää, jotta perheen perustaminen tai useamman lapsen hankkiminen ei olisi niin monelle niin hankalaa. Näyttää kuitenkin siltä, että päättäjämme ovat valinneet helpon tien: lisätään maahanmuuttoa. Väestön väheneminen ratkaistaan korvaamalla suomalaiset pikkuhiljaa muualta tulleella populalla. Erityisesti muslimimaahanmuuttajien syntyvyys on niin korkea, että he yksistään riittävät pyyhkimään ongelman pois päiväjärjestyksestä. Samalla toki pyyhitään pois monia muita olennaisia asioita Suomesta, suomalaisesta demokratiasta, kulttuurista ja hyvinvoinnista, mutta se ei päättäjiä huoleta. Nykyiset päättäjät eivät olekaan enää sitä hetkeä todistamassa, mutta heidän lapsensa tai lapsenlapsensa alenevassa polvessa kenties ovat. Millainen on noiden lasten maailma? Ovatko he esi-isiensä maassa etnisenä ja uskonnollisena vähemmistönä? Lukevatko he historiankirjoituksia ja kehittävät teorioita siitä, mikä meni Suomen maahanmuuttopolitiikassa niin totaalisesti pieleen 2000-luvun alun jälkeen?

Osallistuin lauantaina 10.11 PS-Nuorten syyskokoukseen Helsingissä avomieheni kanssa. Olemme molemmat hiljattain liittyneet jäseniksi. Syyskokouksen virallisemman puolen lisäksi lähdimme joukolla käymään Tallinnassa, jossa viivyimme sunnuntaihin asti.

Haluan näin blogini kautta välittää kiitokseni erittäin hyvin järjestetystä tilaisuudesta nille, joille kiitos kuuluu. Samalla haluan kiittää kaikkia osallistuneita vallan mainiosta seurasta ja mielenkiintoisista keskusteluista.

Perussuomalaiset Nuoret kunnioittavat kansanvaltaa ja haluavat työskennellä yhteisen hyvän eteen, jotta kaikilla tämän maan kansalaisilla kautta maan on tasapuoliset oikeudet ja mahdollisuudet hyvinvointiin. Olen iloinen voidessani kuulua joukkoon, joka suhtautuu asiaansa järkevästi ja asiaankuuluvalla vakavuudella, mutta myös suurella tunteella. Arvot ovat yhteisiä, mutta voimme silti kukin olla juuri sellaisia kuin olemme, eikä mielipiteen esittämistä tarvitse pelätä tai hävetä.

Tutustu Perussuomalaisiin Nuoriin tarkemmin osoitteessa www.ps-nuoret.net.

Joku sanoo, että Pekka-Eric Auvinen oli koulukiusattu. Kuulemma pahasti koulukiusattu. Toisen mielestä se oli ihan semmoista tavallista kettuilua, eikä sitä oltu harrastettu normaalia enempää. Kolmas tuumasi, että Pekka-Eric otti ne kuittailut ihan huumorilla.

Pekka-Ericistä ja hänen ympärillään tapahtuneesta murhenäytelmästä on kirjoitettu paljon. Lukuisten Internetissä julkaistujen uutisten joukosta en enää viitsinyt lähteä etsimään niitä juttuja, joissa hänet tunteneet antoivat yllä mainittujen kaltaisia lausuntoja. En siis voi väittää muistavani haastateltujen tarkkoja ilmaisuja, mutta niistä kävi kuitenkin ilmi, että jonkinlaisen härnäämisen tai kiusaamisen kohteeksi Pekka-Eric on jossain vaiheessa koulutaivaltaan joutunut. Tietääköhän kukaan yksityiskohtia tai totuutta. Vain kiusatuksi oletettu voi kertoa miten hän asian kokee.

Olen hiljattain osallistunut muutamalle sosiaalityön professori Leo Nyqvistin pitämälle luennolle Turun yliopistossa. Hänen tapansa opettaa on hyvin rehellinen ja elämänläheinen. Nyqvist tarjoili meille läpileikkauksen suomalaisten lasten ja nuorten pahoinvointiin ja niihin moninaisiin seikkoihin, joiden takia ihmisen elämä voi jo hyvin varhaisessa vaiheessa murentua niin, ettei koskaan eheydy. Taustalta löytyy usein eri muodoissaan viina ja väkivalta, nuo perikansalliset kirouksemme. Yhtenä merkittävänä ongelmana Nyqvist piti myös lapsena koettua häpeää. Puhuessaan häpeästä hän tarkoitti enemmänkin aikuisen taholta tapahtunutta nolausta, joka muutama kymmenen vuotta sitten oli vielä ilmeisesti varsin yleinen “rangaistus” esimerkiksi koulussa. Häpeä ja tunne, joka seuraa julkisesta nolaamisesta, kulkee mukana vuosien ja vuosien yli. Pääseekö siitä koskaan eroon ja miten se vaikuttaa ihmiseen?

Onkohan häpeän tunne voimakkaampi kun sen aiheuttavat ne, joita pitää tasavertaisina. Jos ne ovat koulukavereita, ehkä jopa saman luokan oppilaita. Niitä, joiden kanssa on joskus aiemmin oltu jopa ystäviä, kunnes sitten tapahtui jotakin, joka muutti kaiken. Sitten niitä onkin useampi ympärilläsi, ne nauravat ja sivaltavat sanallisilla pilkkakirveillä. Tulet tönityksi, nimitellyksi, sinut valitaan aina viimeisenä joukkueeseen. Jäät yksin. Yksinäisyys lapsena ja nuorena on varmaan jäätävä seuralainen.

Suhtaudun suurella vakavuudella koulukiusaamiseen tai kiusaamiseen yleensä kontekstista riippumatta. Nimenomaan lasten tai nuorten kiusaaminen on kuitenkin pääasiallinen huolenaiheeni, koska mitä nuoremmasta henkilöstä on kyse, sitä vähemmän hänellä on itsellään hallussa keinoja, joilla käsitellä tilannetta niin ettei se pääse häntä lannistamaan. Minulla ei ole enää minkäänlaista kosketuspintaa koulumaailmaan ja niihin julmuuksiin, joita siellä nykypäivän Suomessakin tapahtuu. Muistelen omia kouluvuosiani, joita voin esimerkiksi lehtijuttujen perusteella verrata tähän päivään. Voin päätellä, että asiat ovat menneet tolkuttomasti huonompaan suuntaan. Monet minua paljon viisaammat ja kokeneemmat ovat myös hirvittävän huolissaan koulukiusaamisesta ja peräävät yhteiskunnalta toimia sen vähentämiseen. Suut käyvät yhdellä jos toisellakin poliitikolla ja kunnan korkeassa asemassa olevalla viranhaltijalla, kun he paasaavat asian vakavuudesta. Onko mitään tehtävissä vai onko se vain niin, että joistakin lapsista tulee kiusaajia kaikista yhteiskunnan ponnisteluista huolimatta.

Koulukiusaamiseen voidaan puuttua, jolloin sitä samanaikaisesti vähennetään. Koskaan sitä tuskin saadaan kokonaan poistettua, kuten ei myöskään voida estää nuoriakin ihmisiä tappamasta toisiaan, vaikka aseen hankinta alaikäisiltä kielletäänkin. Yhteiskunnan puolelta toivoisin otteiden kiristämistä koulukiusaamisen edessä. En epäile, etteivätkö jotkut opettajat voi olla aivan voimattomia ja väsyneitä mölisevän 7-luokkalaisen teinilauman edessä. He voivat olla niin uupuneita, etteivät näe uupumuksensa takaa mitään muuta. He eivät ehkä edes huomaa, että jotain kiusataan. Silti on varmasti niitä opettajia, jotka huomaavat, mutta eivät tee mitään. Ilmeisesti on niin, että opettaja ei itse asiassa voi tehdäkään paljon mitään ilman että saa niskoilleen erinäisiä syytteitä vaikkapa kunnianloukkauksesta tai pahoinpitelystä. Minusta on kerrassaan omituista, että opettajien kurinpitokeinot ovat vähentyneet lähes olemattomiin. Heille ei ilmeisesti suoda enää lainkaan sitä kunnioitusta, mitä jokaisen koulupojan tai -tytön pitäisi tuntea itseään vanhempaa aikuista, opettajaa kohtaan.

Toivoisin opettajilta rohkeutta puuttua kiusaamiseen, silloin kun he sitä havaitsevat. Toivon, että he uskaltaisivat kohdata kiusaaja-Lindan ja kiusaaja-Kristianin sekä heidän vanhempansa. Toivon, että he uskaltaisivat rehellisesti nostaa kissan pöydälle. Toivon, ettei heitä itseään rankaista siitä, että he puolustavat sellaista jota on kohdeltu väärin. Toivon myös, että Lindan ja Kristianin vanhemmat voisivat ilman raivokohtausta ja poliisilla uhkaamista hyväksyä, että heidän lapsikultansa osaavat olla aikamoisia piruja ja ovat kiusaamisellaan tehneet toisen koululaisen elämästä helvetin.

Lapset pystyvät olemaan käsittämättömän julmia. On aikuisten vastuulla huolehtia, ettei se julmuus konkretisoidu teoissa tai sanoissa. Kiusaamisen seurauksena koettu ja eletty piina epäilemättä aiheuttaa kauaskantoisia seuraamuksia, jotka huipentuvat myöhemmällä iällä. Se ilmenee esimerkiksi erilaisina mielenterveyden häiriöinä ja murheellisina tekoina, jotka järkyttävät toisia ihmisiä ja lähimmäisiä monin tavoin. Jos jäit lapsena yksin ongelmiesi kanssa, sinulle voi käydä niin myös aikuisena. Mielenterveyspotilaita kohdellaan varsin vaihtelevasti ja heidän kohdallaan säästetään rahaa. Jos et itse ole kykenevä hakemaan apua sitä ei sinulle välttämättä tarjota. Voi olla tuurinpeliä, että kohdallesi sattuu terveyskeskuksen vastaanotolla ihminen, joka haluaa vilpittömästi auttaa sinua.

Minäkin tiedän erään aikoinaan kiusatun. Minä mietin olisinko voinut tehdä jotain, olisinko voinut jotenkin vaikuttaa siihen ettei hänen elämästään olisi tullut sellaista kuin siitä tuli. Tapasin hänet ohimennen pitkän tauon jälkeen ja järkytyin perinpohjaisesti. Olin kuullut yhtä ja toista, nyt kuulin sen häneltä itseltään. Sydämeni itkee verta, kun mietin miksi en silloin joskus tehnyt mitään.

Olen kirjoittanut tämän artikkelin yhdessä toisen henkilön kanssa. Hän ei halua tuoda nimeään julki, joten teksti julkaistaan minun blogissani minun nimeni alla.

Asiaan.

Maailmassa on viitisentoista valtiota, jotka ottavat vastaan kiintiöpakolaisia. Suomi on yksi näistä. Näin todetaan UVI:n sivuilla. Viitisentoista valtiota kaikista maailman maista ei ole kovin monta. Jos vain noin 15 valtiota haluaa vapaaehtoisesti ottaa vastaan pakolaisia, voidaan ajatella että kyseessä on pieni hyväntahtoisten maiden kerho, jotka kokevat velvollisuudekseen sijoittaa uudelleen pakolaisia. Suomi on ilmeisesti sitoutunut johonkin sopimukseen, joka velvoittaa meidät kantamaan vastuumme maailman pakolaisjoukosta. Joukon suuruus vaihtelee lähteistä ja laskentatavasta riippuen, joka tapauksessa kyse on miljoonista henkilöistä. Suomeen tuosta joukosta päätyy noin 750 henkilöä vuodessa.

Koko kiintiöpakolaisasia on Suomen itselleen järjestämä velvollisuus, joka kiillottaa Suomen kuvaa korkeintaan noin 15 muun maan joukossa. Muita maailman maita järjestelmä ei ilmeisesti kiinnosta pätkän vertaa. Miksi Suomen pitää tässäkin asiassa olla mallioppilaan roolissa? (Vrt. Suomelle epäedulliset päästökaupat, maamiinoista luopuminen ja kaikki mahdolliset EU-direktiivit, joita Suomessa ollaan etunenässä noudattamassa. Tästä joukosta kuitenkin poislukien autoverotus.)

Mitä vaikutuksia pakolaisten ottamisesta seuraa? Pakolaisten ottaminen ei millään tavalla ratkaise lähtömaan ongelmia. Pakolaisten ottaminen ei mitenkään puutu siihen, mikä pakolaisuutta aiheuttaa. Toisin sanoen, jollei pakolaisuutta aiheuttaviin ongelmiin puututa, ei pakolaisten määrä kyseisestä maasta myöskään koskaan lopu. Pakolaisia tulee olemaan niin kauan, kunnes ongelmat ratkaistaan paikallisella tasolla eikä siirtelemällä ihmisiä paikasta toiseen. YK:n pakolaisjärjestön kanssa tekemämme sopimuksen takia esimerkiksi Ruandan tai Somalian ongelmista on tullut sopimusteknisistä syistä myös meidän ongelmiamme. Haluan tässä korostaa, että mielestäni toisia ihmisiä pitää ehdottomasti auttaa, myös muiden maiden kansalaisia. Auttaminen pitäisi kuitenkin toteuttaa siten, että opetetaan ihmisiä auttamaan itse itseään, heidän omassa asuinympäristössään ja oman kulttuurinsa ehdoilla. Ihmisten siirtely maasta toiseen korjaa vain niiden onnekkaiden pakolaislotossa voittaneiden tilanteen siten, että heidän elintasonsa nousee sadanteen potenssiin. Jäljelle jääneiden pakolaisten ja lähtömaan tilanne säilyy yhtä kurjana kuin siihenkin asti. Pois lähteneiden pakolaisten tilalle tulee uusia. Se, että joku yksittäinen henkilö pääsee viralliseksi UNHCR:n luokittelemaksi pakolaiseksi ja sitä kautta parempaan elintasoon tänne Suomeen, on todennäköisyydeltään samaa luokkaa kuin lotossa voittaminen. Veikkauksen lotossa mahdollisuus täysosumaan on noin 1/15 000 000. Jos viikossa pelaa 5 riviä, niin se tekee 260600 riviä vuodessa ja parantaa mahdollisuuksia. Tämä alkaa olla samassa kertaluokassa 750 pakolaispaikan ja maailman pakolaismäärän kanssa. Jos Suomessa alettaisiin tarjota köyhyyteen ratkaisuksi loton pelaamista, niin kyllä meille nauraisivat aidan seipäätkin. Sen sijaan kun maailman pakolaisille tarjotaan samanlaista peliä, se on humaani hyvän tahdon ele ja sillä lunastetaan salonkikelpoisuus isojen poikien pöydissä. Nykyisenlaisella pakolaislotolla ei siis ole mitään todellista vaikutusta lähtömaan tilanteeseen, vaan se tarjoaa pienellä todennäköisyydellä yksittäiselle henkilölle merkittävän elintason nousun. Se on epätasa-arvoista.

Tämä noin 750 henkilön Suomeen vuosittain haettava joukko on nimenomaan se ryhmä ihmisiä, joka integroituu ja työllistyy kaikkein heikoimmin. Ryhmän ottamisesta tänne ei ole mitään hyötyä lähtömaalle eikä Suomelle, hyötyjiä ovat vain nuo 750 henkilöä, jotka pääsevät osalliseksi sellaisista rahoista ja elintasosta, joita he eivät ehkä tienneet olevan olemassakaan. Meiltä tulee siis aina löytymään integroimatonta, työtöntä ja pelkillä tulonsiirroilla elävää ulkomaalaisväestöä, koska valtio pitää siitä huolen hakemalla heitä tänne. Suomalaisen sosiaalipolitiikan lähtökohta on ymmärtää ja auttaa, mutta mitään ei saa vaatia. Hyvinvointivaltiomme ei edellytä mitään, vaan ihmisen tilanteen muuttaminen on ihmisen oma valinta, eikä sitä voida häneltä vaatia sosiaalietuuksien saamiseksi. Suomalainen sosiaalipolitiikka on täysin hampaaton myös esimerkiksi moniongelmaisten puistokemistien ja vaikkapa koulunsa jättäneiden nuorten kohdalla, joita ei yksinkertaisesti huvita tai kiinnosta mikään. Jos henkilö ei halua itse parannusta tilanteeseensa, kukaan ei sitä edellytä. Täällä voi kirjaimellisesti syntyä ja kuolla tekemättä päivääkään mitään hyödyllistä yhteiskuntamme hyväksi. Kun sosiaalipolitiikka on näin suosiollinen omiakin kansalaisia kohtaan, ei ole ihmekään jos sen ansiosta täysin vieraista kulttuureista tulevat tai varta vasten haetut eivät integroidu.

Päätelmäni tästä kokonaisuudesta on se, että kiintiöpakolaisjärjestelmä on niin pienten piirien puuhastelua, että sillä ei ratkaista maailman ongelmapesäkkeiden pulmia. Hyvän tahdon eleistä pitäisi siirtyä tekoihin paikan päällä. Ihmiset ovat onnellisimpia, kun heidän ympärillään on perhettä ja sukua sekä muita mahdollisimman samankaltaisia ihmisiä. Miksi pakolaiset olisivat tästä poikkeus. Siirtäminen täysin vieraaseen kulttuuriin ei tuo onnellisuutta muuten kuin taloudellisista näkökohdista.

Huom! Seuraavassa kappaleessa annetut www-sivuilta löytyvät tiedot koskevat vain Turkua! Mielenkiinnon vuoksi aion perehtyä tarkemmin myös muiden isompien kaupunkien vastaavaan tarjontaan.

Määritelmiä erilaisille maahanmuuttajille löytyikin lähempää kuin arvasinkaan. Lyhyitä ja ytimekkäitä selityksiä löytyy täältä. Kaikki maahanmuuttajat eivät kuitenkaan kelpaa Turun ulkomaalaistoimiston asiakkaiksi. Asiakkaiksi luokitellut löytyvät täältä. Ulkomaalaistoimisto voi kuitenkin tarvittaessa tarjota auttavan kätensä muillekin, kuin asiakkaiksi luokiteltuihin ryhmiin kuuluville. Se on kerrottu ulkomaalaistoimiston tehtävissä. Turun kaupungin sivustoilla luvataan maahanmuuttajille myös omakielistä palvelua, mutta vain jos puhut jotain täällä mainituista kielistä.

Yhtä kaikki maahanmuuttajia on monenlaisia ja olisi jo korkea aika puhua kustakin ryhmästä sillä nimellä, joka kyseistä ryhmää parhaiten kuvaa. Kun kerrotaan maahanmuuttajien palveluista, kerrottakaan silloin mitä ne tarkalleen ovat ja ketä ne koskevat.

Kuten edellinen sisäministeri Kari Rajamäki asian ilmaisi: “On myös äärettömän tärkeää osata pitää turvapaikanhakijat ja työperäiset maahanmuuttajat erillään. Nyt porvarihallituksen ruotsinkielisillä ja vihreillä ministereillä tuntuvat menevän ihanasti sekaisin pakolaiset, turvapaikanhakijat sekä työperäiset maahanmuuttajat.”

Olin tänään Turun messukeskuksessa kuuntelemassa Itsenäisyys 90 -juhlakonserttia. Se oli mahdollisesti viimeinen kerta, jolloin veteraani- ja perinnekuorot laulavat yhdessä pataljoonan vahvuudella.

Tilaisuus oli kaunis ja vaikuttava, ilmassa oli ylpeyttä ja rakkautta isänmaatamme kohtaan. Harmaahiuksiset, suoraselkäiset veteraanit ja nuoremman polven mieskuorojen edustajat lauloivat vahvasti ja tunteella. Jorma Hynnisen soolot olivat hienoja. Kappaleet Vartiossa, Veteraanin iltahuuto ja Finlandia saivat minut kyynelehtimään.

Sotien jälkeen Suomi on valinnut demokratian ja markkinatalouden. Itäpuolellamme Venäjä valitsi kommunismin. Me tiedämme miten meidän kävi ja miten heidän kävi. Välissämme on vain raja, mutta meidät erottaa tekemämme valinnat. Suomi on mitä se on, koska sen itsenäistä päätäntävaltaa on puolustettu ja raskaiden aikojen jälkeen on nähty suurta vaivaa ja uurastettu väsymättömästi. Sukupolvesta toiseen. Meidän on kiittäminen veteraaneja monista asioista, mutta nyt on meidän vuoromme kantaa vastuu. Haluammehan, että myös lapsemme ja heidän lapsensa saavat nauttia ja olla ylpeitä siitä kaikesta kauniista ja hyvästä, mitä tässä maassa on.

Suomi ja suomalainen kulttuuri ovat ansaittuja ja itse aikaansaatuja. Ne tekevät meistä sen mitä me olemme. Pieni kansamme on pärjännyt vuodesta toiseen oman vahvan kulttuurimme ja kansamme ansiosta. Mikä vika on siis nykypäivässä, tässä kulttuurissa, menneiden ja uudempien sukupolvien työn tuloksessa? Miksi meidän kulttuurimme ei ole hyvä, jos se ei ole monikulttuurinen? Eikö Suomi ja suomalainen voi pärjätä ilman monikulttuurisuutta?

Ihmisen tai maan ei tarvitse olla monikulttuurinen siten kuin se meille markkinoitujen ihanteiden mukaan ymmärretään, jotta se voi menestyä. Ihminen ja maa voi olla kansainvälinen, osallistua kansainväliseen liike-elämään, tieteelliseen tutkimukseen ja urheilukisoihin, vaikka vaaliikin omaa kulttuuriaan. Ihminen ja maa voi menestyä myös näin, me olemme siitä esimerkki. Suomen kulttuuria ei tarvitse vaihtaa tai sekoittaa toiseen, koska se on hyvä ihan omana itsenään.

Minä toivon, että suomalaiset vaalisivat perintöään. Toivon, että suomalaiset ymmärtäisivät paremmin oman arvonsa ja tajuaisivat kuinka lujaa tekoa me oikeasti olemme olleet ja olemme edelleen. En tiedä miten paljon yksi ihminen voi saada aikaan, mutta aion tehdä kaiken mitä voin näiden asioiden eteen.

Suomi on hyvä maa, sitä kannattaa puolustaa.

Voi härregud tuota Big Brotheria. Kaikenlaista soopaa sitä katselijoille tarjoillaankin. Ja ihmiset vielä maksavat siitä. Niin, mekin maksettiin, 25,90 euroa siitä hyvästä, että voimme kotosalla seurata netti-tv:n kautta talon tapahtumia kunnes voittaja on selvinnyt.

Kaksi vuotta sitten seurasin Suomen ensimmäistä Big Brotheria vain televisiosta tulleiden lähetysten kautta. Joskus luin ohjelman www-sivuille päivitettäviä uutisia. Mielestäni voittajaksi valikoitunut Perttu oli ohjelmassa kerrassaan mainio tyyppi. Eivät ne muutkaan hassumpia olleet, mutta Perttu tarjoili kyllä mukavaa viihdettä arki-iltojen päätteeksi. Viime vuonna ostin katseluoikeuden koko kaudelle, koska maksu ei tuntunut liian kovalta ja ajattelin että tiedossa olisi samanlaista huumoripitoista toimintaa kuin edeltävänäkin vuonna. En pettynyt! Kakin höpinät ja vitsit naurattivat kerran jos toisenkin. Mieleen jäi myös mielestäni loistavasti onnistunut viikkotehtävä, jossa asukkaat olivat olevinaan Espanjassa. Nauraa sai myös viinanhuuruisten seksibileiden sekoiluille.

Entäs sitten kuluva tuotantokausi? En tiedä olisiko ohjelmasta mahdollista tehdä enää yhtään tylsempää.

Big Brother / Subtv on astunut vanhempien saappaisiin ja valvoo, etteivät ohjelmaa katsovat nuoret henkilöt pääse näkemään huonoa käytöstä, tupakointia, alkoholin juomista ja laiskottelua päiväunien ottamisen muodossa. Big Brother tai joku vielä isompi Big Brotheria käskyttävä isoveli on ilmiselvästi vakuuttunut, että on heidän velvollisuutensa huolehtia siitä, etteivät ohjelmaa seuraavat ihmiset pääse turmeltumaan nähtyään aiemmin mainitsemiani ikäviä asioita.

Kun on kyseessä alle 18-vuotias henkilö, tai tapauskohtaisesti jopa sitä vanhempikin, on kyseisen henkilön vanhempien asia huolehtia siitä, minkälaisia ohjelmia henkilö seuraa ja minkälaisia vaikutteita hän näkemistään asioista omaksuu. Vanhemman tehtävä on seurata lapsensa käyttäytymistä ja kontrolloida sitä. Vanhemman on tehtävä lapselleen selväksi onko rellestäminen, tupakointi, juopottelu, laiskottelu ja kiroilu hyväksyttävää tai suotavaa käytöstä vai ei. Vanhemman on opetettava lapselleen milloin, jos milloinkaan, ja miten tuollaisia asioita voi harrastaa ja mikä on perustelu hänen antamilleen ohjeille asian suhteen.

Minä en tiedä milloin moralisointi, opettaminen ja kasvattaminen on siirtynyt vanhemmilta televisio- tai elokuvayhtiöille, tai vaikkapa videopelejä tekeville firmoille. Yritykset ovat saaneet monenmoista satikutia julkisuudessa, kun kehtaavat levittävää kaikenlaista haitallista materiaalia pelien, elokuvien ja televisiosarjojen, musiikinkin, kautta. Lapset kuulemma oppivat niistä kauheita asioita ja siirtyvät sanoista kauheisiin tekoihin. Olen itse aina uskonut vanhempieni sanaa ennen kuin sitä mitä näen tai kuulen televisiossa. Onkohan minua kasvatettu jotenkin hullusti? Luulin, että vanhemmat haluavat opettaa lapsilleen mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on tarua ja mikä totta, mikä on hyvää käytöstä ja mikä huonoa. Ilmeisesti näin ei kaikkien kohdalla ole, kun televisio-ohjelman pitää alkaa makuuttamaan ihmisiä vaaleanpunaisissa ruumisarkuissa, jotta ohjelmaa katsovat ihmiset eivät aloittaisi tupakanpolttoa tai jos jo polttavat, lopettavat sen välittömästi.

Suomalaisia ohjataan, neuvotaan, sivistetään ja moralisoidaan erilaisten projektien ja kampanjoiden puitteissa niin mielettömän paljon, että herää kysymys, kuka onkaan kenestä vastuusta. Onko yhteiskunta vastuussa meistä kaikista? Onko kenelläkään suoranaista vastuuta toisesta henkilöstä, esimerkiksi perheenjäsenestään, vai seisooko kaiken takana joku vieras ja tuntematon? Ylenpalttisella holhouksella on ainakin joissain tilanteissa ajauduttu siihen, että me pyrimme nimenomaan välttämään vastuuta. Kun jokin menee pieleen, voimme aina syyttää jotain julkista toimijaa, vaikkapa televisio-ohjelmaa. “Meidän Mari pinnaa koulusta ja juo alkoholia jopa keskellä viikkoa, koska BB-talon asukkaatkin saavat tehdä niin arkipäivänä.” “Ei meidän Kalle muuten olisi hyökännyt sen koulukaverinsa kimppuun, mutta kun hän pelasi GTA:a ja siinä näytettiin miten ihmisiä pahoinpidellään niin, ettei heille käy kuinkaan. Ei Kalle voinut tietää että kaverilta murtuisi kallo.”

No, nuo olivat tietenkin hyvin kärjistettyjä keksittyjä esimerkkejä, mutta pakko niissä on olla hitunen totta, koska niin paljon mediaa ja viihdeteollisuutta nuorisonkin käyttäytymishäiriöistä syytetään. Auttaisikohan käyttäytymiseen liittyviin ongelmiin paremmin kotikasvatus sekä tiukempi kuri kotona JA koulussa.

Mene ja tiedä. Minulla ei ole lapsia, joten on täysin mahdollista että havaintoni ympäröivästä yhteiskunnasta tämän aiheen suhteen ovat täysin vääriä.

Kävin eilen oikein mukavan keskustelun maahanmuutosta ja maahanmuuttajista. Hedelmällisen ja mukavan keskustelusta teki epäilemättä se, että olimme kaikki samoilla linjoilla asian suhteen.

Olen usein pyöritellyt mielessäni termiä “maahanmuuttaja” ja miettinyt kuka sen on keksinyt ja miten se on päätynyt kattamaan kutakuinkin jokaisen ulkomaan kansalaisen, joka tulee tänne viipymään pidemmäksi aikaa. Pidän hyvin harhaanjohtavana sitä, että kun viestintävälineet kertovat Suomeen tulleista ulkomaalaisista he puhuvat näistä kaikista maahanmuuttajina. Samassa porukassa ovat korkeasti koulutetut amerikkalaiset Nokian insinöörit ja lukutaidottomat somalialaiset musliminaiset. Jos tehdään tutkimuksia siitä, halutaanko Suomeen lisää maahanmuuttajia, ei ihmisten anneta kertoa haluavatko he nimenomaan amerikkalaisia tai ehkäpä intialaisia insinöörejä, puolalaisia peltiseppiä vai kaapu päällä kulkevia ammattitaidottomia afgaaneja. Riittää, jos haluaa lisää maahanmuuttajia. Se tulee tulkita niin, että kaikki käy.

Muuttaminen tarkoittaa mielestäni sitä, että henkilö tekee tietoisen päätöksen lähteä kotipaikkakunnaltaan joko toiselle paikkakunnalle kotimaassaan tai kokonaan toiseen maahan. Päätös on harkittu ja suunniteltu ja sen pontimena on ehkä opiskelu tai työskentely kohdepaikassa. Joku ehkä muuttaa aviopuolison takia. EU-kansalainen voi muuttaa toiseen EU-maahan ja voi (kohdemaasta ja kielitaidosta riippuen) olla suhteellisen luottavainen sen suhteen, että koulutettuna henkilönä hän tulee löytämään työtä suhteellisen nopeasti jos sellaista ei ole jo valmiiksi. Muuttaja siis siirtyy toiseen paikkaan aikeenaan viipyä siellä joku rajallinen aika. Hän voi myös muuttaa toiseen paikkaan toistaiseksi, ilman suunnitelmaa palata tiettynä ajankohtana.

Internetistä löytää helposti useita määritelmiä mm. käsitteille muuttaja, maahanmuuttaja ja maahanmuutto. Kaikki määritelmät ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia ja rinnastavat keskenään työn perässä muuttavat, turvapaikanhakijat, kiintiöpakolaiset ja avioliiton kautta muuttavat. Millähän perusteella näitä kaikkia voidaan kutsua maahanmuuttajiksi? Maahanmuuttajien yhteydessä puhutaan paljon kotouttamisesta ja integraatiosta. Tarvitsevatko kaikki maahanmuuttajat yksilöllistä kotouttamissuunnitelmaa? Osallistuvatko kaikki maahanmuuttajat, myös Nokian insinöörit ja telakan ranskalaiset tai puolalaiset hitsaajat, maahanmuuttajien kotouttamiseen? Käyvätkö kaikki tänne muuttaneet ulkomaalaiset kotoutumiskursseilla? Saavatko kaikki uussuomalaiset ulkomaalaiset maahanmuuttajat Suomen valtiolta monenlaisia mukavia, ilmaisia ja ilmeisen välttämättömiä asioita, jotka heidän todetaan tarvitsevan tullakseen kokonaisvaltaisiksi ja tasa-arvoisiksi suomalaisen yhteiskunnan jäseniksi? Näitä asioita ovat ainakin asunto, vaatteet, huonekalut, astiat, päivittäiset elintarvikkeet, kännykkä, kodinkoneet, Internet-yhteys, hygieniatuotteet, viihde-elektroniikka, harrastusvälineet, mahdollisesti auto ja lomamatkat entiseen kotimaahan.

Epäilen että eivät saa.

Mielestäni on tullut aika, jolloin suomalaisille on tehtävä selväksi mistä maahanmuuttajat tulevat, miksi he tulevat ja ketä he ovat. Kun puhutaan kotouttamisesta, on kerrottava ketä se koskee. Ilman 100 % varmaa tietoa oletan kuulopuheiden ja rivien välistä lukemisen perusteella, että nuo yllä mainitsemani asiat ja muut kotouttamistoimenpiteet menevät ryhmälle ulkomaalaisia, joilla on mahdollisesti negatiivisesti koettuja ominaisuuksia. Ryhmään kuuluvat lähinnä muslimaista tulleet pakolaiset, turvapaikanhakijat, ankkurilapset ja ilman perusteita maahan pyrkivät. He eivät ole koulutettuja, he eivät välttämättä osaa lukea tai kirjoittaa edes omaa kieltään, heillä ei ole ammattitaitoa eikä rahaa. Suomalaiset veronmaksajat kustantavat koko tuon maahanmuuttajaryhmän lystin, joten mielestäni heillä on oikeus tietää mistä maksavat. Suomessa on paljon esimerkiksi virolaisia ja venäläisiä maahanmuuttajia, mutta tuskin heidän osuutensa yhteiskunnan ilmaisten palvelujen nauttijoista on suhteessa kovinkaan suuri. On väärin oikeasti töitä tekeviä ja itse elämisensä kustantavia Suomessa oleskelevia ulkomaalaisia kohtaan antaa ymmärtää, että he kaikki vaativat ja saavat yhteiskunnalta monenmoista kaunista ja hyvää. Kun on kyse vain ja ainoastaan monitaidottomille pakolaisille tarkoitetuista koulutuksista ja palveluista on se tehtävä selväksi myös asioista uutisoitaessa. Sekin voidaan ihan samalla perusteella kertoa, jos on kyse kenelle tahansa ulkomaalaiselle tarkoitetusta suomen kielen alkeiskurssista.

Se, että pakolaisiin liittyy monia asioita, jotka voidaan mieltää negatiivisiksi, on mielestäni sivuseikka eikä se saisi häiritä tosiasioiden tunnustamista. Asioiden piilottelulla lisätään ulkomaalaisvastaisuutta, jota täällä väitetään niin hirveästi olevan.

Eilisessä juttutuokiossa eräs keskustelija käytti varsin mielenkiintoista termiä: pakolaislotto. Siitä lisää myöhemmin, nyt saunomaan.