Tam 03 2008
Vanhuuteni kuva
Kun katson pian 81-vuotiasta mummuani, toivon näkeväni oman vanhuuteni kuvan. En puhu fyysisistä ominaisuuksista tai kolotuksista tai normaaleista iän mukanaan tuomista vaivoista, vaan siitä millaista elämää hän saa viettää. Toivon samaa itselleni. Jos luoja suo ja on onni myötä.
Mummuni on hyvin onnekas, koska hän saa edelleen asua omassa kodissaan. Samassa kodissa, jossa on viettänyt koko elämänsä. Pientä mökkiä on vuosien saatossa laajennettu ja remontoitu ja sinne on rakennettu normaalit mukavuudet. Minäkin muistan sen ajan, kun sisälle ei tullut edes lämmintä vettä. Leivinuunista ja takasta tulee talvisin lämpöä ja kesäisin pihan vanhat lehtipuut varjostavat taloa niin, että sisällä ei ole koskaan liian kuuma. Sellaista vanhusta ei varmaan olekaan, joka ei haluaisi viettää eläkepäiviään näin kaikessa rauhassa omassa kodissaan, ollen oman itsensä herra. Kaikkien kohdalla toive ei toteudu, syystä tai toisesta.
Mummuni on hyvin onnekas, koska hänen lähettyvillään asuu perheenjäseniä, jotka voivat tukea ja auttaa häntä kaikissa niissä kodin ja pihan töissä, joita hän ei enää itse jaksa tehdä. Perheenjäsenet nimenomaan haluavat tehdä niin. Heille auttaminen on itsestäänselvyys. Sinä hoidit ja tuit minua kun minä sitä tarvitsin. Nyt on minun vuoroni. Suomessa on paljon mummuja ja pappoja, jotka eivät ole tässä suhteessa onnekkaita.
Mummuni on fyysisesti suhteellisen hyvässä kunnossa ja mielen pitää virkeänä monet asiat. Hyvä huumorintaju ja positiivisuus ovat kantaneet läpi elämän vaikeuksien ja ovat säilyneet samana tähän päivään asti. Mummun taloudellinen tilanne on turvattu, eikä kukaan puutu hänen ostoksiinsa ja hankintoihinsa, vaan hän saa itse tehdä kaikki omaa elämäänsä koskevat päätökset. Digiboksin ja kotiin tilattujen lehtien avulla hän pysyy ajan tasalla maailman menosta. Kyläilemään ja muuten vain ulkoilemaan mummu pääsee kesällä polkupyörällä ja talvella potkukelkalla. Asioita hoitamaan ja shoppailemaan matka käy sukulaisten autokyydillä tai kunnan järjestämällä kotikyyti-palvelulla.
Mummun elämä kuulostaa hyvin paljon sellaiselta, jota itsekin haluaisin vanhana viettää. Se on rauhallista, turvallista ja itsenäistä, eikä minun tarvitsisi olla yksinäinen.
Yleistäen, suomalaiset ovat vieraantuneet vanhuudesta ja vanhuksista, jonka mukana on kadonnut myös yhteisöllisyys. Monet vanhukset taas ovat nuoruudessaan kantaneet vastuuta paitsi itsestään myös muista saman perheen sukupolvista. Nykyään sen sijaan yhteiskunnan kaikkivoipaisuuteen luottaen pienistä krempoista kärsivät vanhukset tuupataan hyvin helposti pois jaloista hoivapalveluiden pariin, pois omista kodeistaan. Omaiset eivät joko jaksa, viitsi, halua tai oikeasti voi auttaa. Yhteiskunta on velvollinen huolehtimaan vanhuksista laitoksissa tai hoivakodeissa, vaikka omassa kodissa ehtoopäivien viettäminen olisikin parempi ja yhteiskunnan kannalta jopa edullisempi vaihtoehto. Ymmärrän hyvin, että sairaala tai vanhainkoti on se oikea paikka silloin, kun kotona oleminen ei kerrassaan enää onnistu esimerkiksi jonkin toimintakykyä vahvasti rajoittavan sairauden takia. Siitä huolimatta kysyisin, väitetäänkö joskus mummujen ja pappojen olevan sairaampia ja heikompia kuin he oikeasti ovat, vain jotta heidät saadaan kunnalliseen hoitoon?
Monissa ulkomaisissa kulttuureissa vanhuuden ja vanhuksien kunnioittaminen on edelleen selvä asia, ja vanhemmat sukupolvet ovat luonnollinen osa perheketjua. Ei ilmeisesti tarvitse mennä Italiaa kauemmas katsomaan mallia. Myönnän, vanhuksista huolehtiminen ei varmasti päde kaikkiin italialaisiin tai kaikkiin ulkomaalaisiin. Suhtautuminen vanhuksiin voi olla jopa verrattain dramaattisen negatiivista, kuten siinä intialaisessa perheessä, joka jokin aika sitten dumppasi elävän mummunsa roskikseen. Suomalainen hyvinvointimalli puolestaan mahdollistaa sen, että omasta ikääntyvästä läheisestään ei edes tarvitse huolehtia. Nykyään kun hehkutetaan työvoimapulaa ja etenkin hoiva-alan tulevaa työvoimapulaa, ilmeisesti unohdetaan se, että monilla tulevilla vanhuksilla tosiaankin on lähiomaisia ja muuta perhettä, jotka omalla vaivannäöllään voisivat helpottaa yhteiskunnan painetta. Tiedotusvälineet paukuttavat lukuja siitä miten paljon eläköityneitä ja vanhuksia tulee olemaan ja miten suuren rasitteen he tulevat asettamaan hoivapalveluille. Ongelmaa ei tietenkään voida ratkaista kuinkas muuten kuin ulkomaisella työvoimalla. Onko näin, että kaikki ne eläköityneet vanhukset tulevat tarvitsemaan paikan vanhainkodista tai vuodeosastolta? Eikö edes osa heistä saa olla kotonaan loppuun asti, niin että apuna on oman perheen lisäksi esimerkiksi yhteiskunnan tarjoama kotisairaanhoito?
Siihen, jos ja kun omainen ei viitsi/jaksa/halua vaivautua auttamaan perheensä vanhusta, on hyvin vaikea vaikuttaa. Sehän on täysin kiinni omasta asenteesta. Asenteeseen saadaan jonkinlaista kosketuspintaa julkisuuden kautta, kuten esimerkiksi nykyinen kansanedustaja Risto Autio on tehnyt kertoessaan omasta sairaasta isästään, jonka kanssa asuu samassa kotitaloudessa. Kaikki eivät voi asua isänsä tai äitinsä kanssa samassa talossa vaikka haluaisivatkin, siitä ei olekaan kyse. Kyse on siitä, miten ikääntyvää voi auttaa niin, että hänen omatoimisuutensa ja kykynsä asua kotonaan säilyy mahdollisimman pitkälle. Yhteiskunnan toivoisin satsaavan rahaa nimenomaan vanhusten kotisairaanhoidon ja kotiavun lisäämiseen. Kotiin annettavaa apua eivät muutenkaan tarvitsisi ainoastaan vanhukset, vaan esimerkiksi yksinhuoltajaperheet ja vähävaraiset perheet, joissa on ehkä lisäksi moninaisia vaikkapa terveyteen liittyviä ongelmia. Tällaisia sosiaalityöhön liittyviä yhteiskunnan tukia on päinvastoin vain supistettu. Yksilön omatoimisuuden lisäämiseen kohdistuva apu on mielestäni nimenomaan se keino, jolla saadaan pidemmällä tähtäimellä aikaiseksi merkittäviä säästöjä.
Kukaan meistä ei kohtaloaan tiedä, mutta toivoahan saa. Millaisen vanhuuden sinä haluaisit? Miten sinä haluaisit tulla kohdelluksi sitten kun et enää jaksa pilkkoa omia polttopuitasi tai kun et enää muista kaikkien naapureiden puhelinnumeroja ulkoa?
