No rahapa tietenkin, mikäs muu. Rahalla hankitaan kaikki hoitopaikoista sairaaloihin, välineisiin ja työntekijöihin. Mitään näistä ei saada ilman sopivaa tai edes välttävää määrää ilman rahaa. Raha ei luonnollisestikaan tee konkreettista työtä, mutta sillä voidaan ostaa tekijät mihin tahansa työhön. Kun rahaa on tarjolla tarpeeksi, ei liene vaikeuksia saada tekijöitäkään. Mihin tahansa työhön.

Eilen kirjoittamani artikkeli Vanhuuteni kuva tuotti tähän mennessä neljä hyvää kommenttia. Tarkoitukseni oli alunperin suorittaa hieman ennaltaehkäisevää henkilökohtaista terveydenhoitoa ja käydä kuntoa kohottavalla lenkillä, mutta ulkona on liian kylmä ja sisällä sopivan mukavaa istua tietokoneen ääressä lämmin oloasu ylläni.

Minulla on paljon tuttavia, jotka työskentelevät terveydenhoitoalalla lukuisissa tehtävissä. Olen käynyt monia keskusteluja terveydenhuollon nykymenosta ja saanut täten tärkeää tietoa siitä, mitä työ on käytännössä. Terveydenhuolto ei ole pelkästään vanhusten hoitoa, mutta vanhukset nyt vain sattuvat olemaan minulle tärkeä asia, sen takia puhun heistä mielelläni. Uskon myös, että sillä miten kohtelemme tämän päivän vanhuksia petaamme samalla omaa sairasvuodettamme, kun hiuksemme ovat harmaantuneet ja iän mukanaan tuomat taudit iskevät. Ne, jotka “hyljeksivät” omia ikääntyneitä vanhempiaan tai muita sukulaisiaan näyttävät samalla esimerkkiä omille jälkipolvilleen. Saavatko he myöhemmin maistaa omaa lääkettään? Valtion ja kuntien johto, ylimmät virkamiehet ja eduskunta, ne, jotka päättävät tämän maan rahoista, resurreista ja niiden kohdentamisesta ovat tulojensa puolesta niin hyvässä asemassa, ettei heidän todennäköisesti tarvitse murehtia sitä kuka heidän vaippansa vaihtaa jos elämän ehtoopuolella se tilanne on edessä. Rahalla tällaistakin palvelua saa ostettua. Entä ne ikääntyneet ja apua tarvitsevat, joilla tarvittavia rahoja ei ole?

Olen Johanneksen kanssa samaa mieltä siitä, että nykyisten resurssien kohdentamisessa paremmin olisi tekemistä. Sen mitä kuulee ja näkee voi jossain määrin olettaa korreloivan tositilanteiden kanssa. Olen itse viettänyt pitkiä päiviä tuttavani luona erään sairaalan kroonikko-osastolla. Siellä istuskellessani ihmettelin usein, miten hoitajat voivat viettää niin paljon aikaa omassa kopissaan suljettujen ovien takana. Ruoka-aikojen hässäkän lisäksi heitä ei kauheasti käytävillä näkynyt muutoin kuin silloin, kun he olivat joko menossa tupakalle tai tulossa tupakalta. Kukaan hoitajista ei tullut esimerkiksi juttelemaan potilaiden kanssa, lukemaan heille lehtiä tai tarjoutunut käyttämään heitä pihalla. Tiedän vallan hyvin, että tilanne ei ole sama kaikilla osastoilla kaikissa sairaaloissa kaikkina päivinä, tai edes tällä kyseisellä osastolla toisena vuorokaudenaikana. Hoitoalasta puhutaan paljon kutsumusammattina, mutta se ei varmasti ole sitä kaikkien hoitajien kohdalla. Toisille se on vain työ, jota tehdään, koska siitä saa rahaa ja muuhun koulutukseen ei ole alunperin päästy tai edes pyritty. Nämä hoitajat eivät välitäkään satsata sen kummemmin työhönsä vaikkapa käyttämällä työaikaansa seurustellakseen vanhusten tai sairaiden kanssa. Sen sijaan pakollisilta töiltä jäänyt aika käytetään kahvitteluun ja jutteluun työtovereiden kanssa. Muistan nähneeni jokin vuosi sitten Ylen ajankohtaisohjelman, jossa Liisa Hyssälä puheli jotain samansuuntaista. Itse yllätyin hänen suorapuheisuudestaan, mutta en muista asiasta seuranneen mitään sen kummempaa keskustelua julkisuudessa.

On epäilemättä paljon sellaisia hoitajia, jotka tekevät työnsä antaumuksella ja pitävät siitä oikeasti. Olen tavannut lukuisia. On epäilemättä olemassa paljon sellaisia osastoja sairaaloissa tai muunlaisissa hoivayksiköissä, joissa on liikaa potilaita ja liian vähän henkilökuntaa ja sehän on nimenomaan resurssikysymys. Syyttävä sormi pitää tällöin osoittaa niitä kohti, jotka resursseista päättävät. Tähän väliin suosittelisin lukijaa tutustumaan myös nimimerkin Yrjö P. kirjoittamaan mielipiteeseen Lastensuojelusta ruohonjuuritasolla, joka löytyy Uutiskynnyksen sivuilta. Kirjoitus pohdiskelee lastensuojeluun liittyviä pulmia, mutta osittain siitä on löydettävissä yhtymäkohtia myös muuhun julkiseen terveydenhuoltoon. Senkin piiristä löytyy hurja määrä erilaista kehittämis- ja suunnitteluprojektia, joihon tarvitaan Yrjöä lainaten “hallintojohtajia, hallinto- ja kehittämisjohtajia, projektipäällikköjä, arviointipäällikköjä, hallintopalvelupäällikköjä, henkilöstöpäällikköjä, kehittämispäällikköjä, sijaishuollon aluekehittäjiä, erityissuunnittelijoita, strategiapäällikköjä, tulosaluejohtajia, tulosaluesihteereitä, ryhmäpäälliköitä ja henkilöstövisiosuunnittelijoita”. Mihin kaikki projektit tähtäävät ja mikä tärkeintä, mitä niillä on saatu konkreettisesti aikaan? Onko tämä sitä resussien kohdentamista, jolla pyritään resurssien kohdentamiseen?

Minulla ei ole periaatteessa mitään ulkomaalaisia hoitajia vastaan, mutta mielestäni mihinkään työhön ei tule palkata ulkomaalaista (halvempaa) työntekijää, jos toinen vaihtoehto on suomalainen. Ulkomaalaisten hoitajien tuominen tänne ei kuitenkaan ole aivan yksioikoinen kysymys. Suurin ongelma on tietenkin kieli. Kun kysymyksessä on oma tai läheisesi terveys tai sairauden hoito, voit kokea pelkoa, surua ja epätietoisuutta. Haluat saada parasta mahdollista hoitoa ja ymmärtää sinua hoitavaa henkilöä. Haluat että sinua hoitava henkilö myös ymmärtää mitä sanot ja osaa vastata kysymyksiisi. Ulkomailta varta vasten tuotujen henkilöiden kohdalta tämä ei taatusti onnistu. Sen takia ulkomaalaiset hoitajat todennäköisesti sopivat vain rajalliseen määrään tehtäviä, esimerkin tästä antaa Helsingin Sanomat. Lähi- ja perushoitajien tehtäväkenttä on suppeampi kuin sairaanhoitajien. Heidän koulutuksensa on lyhyempi ja heidän palkkansa on pienempi. En ota kantaa siihen miten reilusti tai epäreilusti lähihoitajia työelämässä kohdellaan, mutta ainakin julkisuuteen on kantautunut porua etenkin matalasta palkasta työn vaativuuteen nähden. Jos suomalaisella on tekemistä pärjätä lähihoitajan palkalla, miksi ulkomaalainen olisi poikkeus? Mielestäni tässäkin asiassa palataan siihen tilanteeseen, jossa ulkomaalaisella työvoimalla pyritään vain luomaan halpa työvoimareservi, joka tekee ne kaikista halveksituimmat, huonoimmin palkatut ja vähiten halutut hommat. Luodaan uusi yhteiskuntaluokka, “palvelijat”. Suomalaisella voi olla haave omasta kodista tai asuntovaunusta, joten miksei ulkomaalaisella voisi olla samankaltaisia unelmia? Ulkomaalainen matalapalkka-alan työntekijä tuskin pääsee täällä kulutusjuhlia viettämään, etenkin jos palkasta kanavoidaan ylijäävä osuus kotimaahan jääneille sukulaisille. Toisaalta ministeri Thors haluaa helpottaa ulkomaalaista työntekijöiden perheen saapumista maahamme, joten siltä osin tilanne voi olla eri. Elätetäänkö Tilkan hoivakodin lähihoitajan palkalla myös vanhemmat, sisko ja siskon lapset sekä omat viisi vai alkaako sossun luukulla kolista?

Mielestäni hyvinvointiyhteiskunta murenee koko ajan, mutta en osaa sanoa johtuuko se rahan puutteesta vai siitä että siltä odotetaan liikoja. Suomalainenhan ei tunnetusti halua maksaa mistään mitään, vaan kaikki pitäisi saada ilmaiseksi. Veroja kun maksetaan niin sen pitäisi riittää. Vyyhtiä vaikeuttaa se, että veroista pitäisi maksaa niin hirvittäviä määriä muitakin asioita. Henkilökohtaisesti suhtaudun yksityiseen sairaanhoitoon hyvin myönteisesti ja olen pahan päivän varalle hankkinut itselleni kattavat vakuutukset. Maksu on loppujen lopuksi hyvin pieni saatavaan hyötyyn nähden. Muutama vuosi sitten sain julkisen terveydenhuollon kautta lähetteen tutkimukseen, johon sain ajan neljän kuukauden päähän. Mielestäni se oli tilanteessani ihan liian kauan, joten sama tutkimus tehtiin yksityisellä lääkäriasemalla kahden päivän kuluttua. Vakuutus korvasi kulut pientä omavastuuta lukuunottamatta. Olin kokonaisuuteen hyvin tyytyväinen. Tulen toimimaan näin vastaisuudessakin mikäli tarve vaatii siitäkin huolimatta, että maksan veroja ja olisin oikeutettu tutkimuksiin ja hoitoon julkisella puolella. Valitsen mieluummin nopean ja tehokkaan palvelun, josta maksan, kuin odottelun ja viiveen, joka joissakin tilanteissa voi olla kohtalokas. Jos ihmiset siirtyisivät enemmän käyttämään yksityisiä terveydenhuoltopalveluja tai julkisten maksuja korotettaisiin roimasti, haluttaisiin varmaan vastaavasti veronalennuksia. Myös julkisesta terveydenhuollosta on tulossa “yritys”, jonka piirissä on entistä tarkemmin mietittävä mihin ja miten rahat käytetään. Tässä suhteessa äänestäjien ja päättäjiksi äänestettyjen tulee vakavasti pohtia mihin juuri hän haluaa satsata. Näin voimme vaikuttaa siihen mihin suuntaan hyvinvointiyhteiskuntamme muuttuu, vai jääkö siitä jäljelle vain rippeet Amerikan malliin.

J.K. Eräällä luennolla viime syksyllä meille esiteltiin mallia, jossa oli tiettyjen kriteereiden perusteella arvioitu hoitajien määrän tarvetta vuoteen 2040 asti. Nykyinen määrä on noin 350 000 henkilöä. Arviot alan työllisten määrässä vuonna 2040 puolestaan vaihtelivat 400 000 ja 550 000 välillä. Kysyin luennoitsijalta, mitä nuo 550 000 mahdollisesti tarvittua hoitajaa tekevät sitten kun ne hoidettavat kuolevat pois. Hoidettavat tässä tapauksessa ovat siis näitä suuria ikäluokkia, joiden kohtaloa on pähkäilty jo iät ja ajat ja pähkäillään vielä kauan. Luennoitsija ei osannut vastata kysymykseeni. Hän otti esille ajatuksen jonkinlaisesta yleiseurooppalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä, jossa hoidettavia ja hoitajia siirretään tarpeen mukaan maasta toiseen. Ajatus sekin.