Lisäsin linkkeihin muutaman sellaisen blogin, joita seuraan. Sen kummemmin erittelemättä totean, että niiden parissa oppii, motivoituu, saa ajattelemisen aihetta ja viihtyy.

Persaukiselle kapiaiselle kunniamaininta ihmisläheisestä ja värikkäästä kerronnasta. On tullut naurettua ääneen. Toivottavasti se on kirjoittajan toivoma seuraus blogin lukemisesta.

Titta Halme on tehnyt veret seisauttavan havainnon väitöstutkimuksessaan: Ylipainoisilla lapsilla muita selvästi huonompi kunto. Lapsen tai aikuisen ylipaino voi johtua tietääkseni joko siitä, että henkilöllä on jokin lihomista edesauttava perussairaus tai siitä, että henkilö syö enemmän kuin kuluttaa. Jos jälkimmäinen vaihtoehto pätee lapseen, syyttävällä sormella voisi osoittaa ensin vanhempia, jotka sallivat sen, että lapsi syö tarpeeseensa nähden liikaa. Samanaikaisesti voitaisiin kysyä harrastaako lapsi liikuntaa, joka on monin tavoin hyväksi terveydelle. Vanhempien syyllistämisen lisäksi voisimme ottaa tarkkailuun yhteiskunnan ja sen järjestämän peruskoulun, jossa suomalainen lapsi tai nuori viettää pitkiä toveja.

Minulla ei ole ollut ongelmia koululiikunnassa, mutta muistan aina säälitelleeni mielessäni niitä, joilla oli. Säälin sanotaan olevan sairautta, mutta olosuhteiden pakosta johtuen peruskoulun liikuntatunneilla ei muille tunteille oikein ole tilaa. Yhteiskuntamme perustuu hirvittävän pitkälle suorittamiseen ja keskinäiseen kilvoitteluun. Paremmuudesta kamppaillaan monilla eri areenoilla ihan pienestä pitäen. Erittäin paha epäkohta mielestäni on koululiikunta ja sen numeroarvostelu. Minulle ei ole tähän päivään asti valjennut mihin numeron antamisella pyritään.

Koululiikunnassa pärjäävät ne, jotka ovat luonnostaan liikunnallisia, hoikkia, hyväkuntoisia ja mikä tärkeintä, nauttivat liikkumisesta. Heidän vastakohdilleen sen sijaan liikuntatunnit ovat viikon kamalimpia hetkiä, joista pyritään laistamaan keinolla millä hyvänsä. Huonon kunnon ja ylipainon paljastuminen luokkatovereille on nöyryyttävää. Lihavaa ja hidasta ei myöskään koskaan valita ensimmäiseksi joukkueeseen, vaan hän tulee valituksi viimeisenä. Lihava voi tulla kiusatuksi ja pilkatuksi, kun häneltä eivät tekniikkaa vaativat lajit sujukaan kovin vikkelästi.

Koululiikuntaa kritisoivat monet aikuisetkin. Pakottaminen ja nöyryyttämien ovat jääneet usealle mieleen merkittävimpänä muistona kouluvuosien liikuntatunneista, eivätkä tavat liene muuttuneet. Tosin on selvää, että tässä asiassa opettajan opetustavalla on valtava merkitys. Jos Suomessa ollaan huolissaan lihavuuden ja huonon kunnon aiheuttamista kansanterveydellisistä haittavaikutuksista, toivoisin asennemuutosta jo kouluissa järjestettävään liikunta- ja terveyskasvatukseen. Koulun pitäisi ensisijaisesti opastaa ja kasvattaa lapsia terveiden elintapojen pariin ja pyrkiä saada heidät löytämään liikunnan ilo. Sohvalla löhöilevien vanhempien lapset alkavat helposti harrastaa samanlaista elämäntapaa, jolloin koulun ja liikunnanopettajan rooli korostuu. Titta Halme esittää väitöksessään, että lasten tasoerot tulisi ottaa huomioon koululiikunnassa. Olen tässä samaa mieltä siten, että en näe mitä hyötyä selvästi ylipainoinen pikkutyttö saa vaikkapa telinevoimistelusta. Parempi vaihtoehto olisi esimerkiksi uinti, joka on paitsi erittäin hyödyllinen taito, myös liikuntalaji, jota kookkaampikin henkilö voi mukavasti harrastaa. Uidakaan ei aina voi, mutta lajien kirjosta mielikuvituksella höystettynä löytyy varmasti aineksia, joiden kautta kömpelömpi ja huonokuntoisempikin voi saada mukavia kokemuksia ja oivalluksia liikkumisen hyvistä puolista ja suotuisista vaikutuksista.

Opetusministeri Sarkomaa on huolissaan suomalaisten heikkenevästä kunnosta. Siihen meidän kaikkien kannattaisi yhtyä ja kantaa kortemme kekoon omalta osaltamme. Kukaan ei ruokaa suuhun tunge muu kuin syöjä itse. Ylös, ulos ja lenkille vie vain oma päättäväisyys. Vanhempien vastuu lapsiensa elintapojen ohjailusta on suunnattoman tärkeää, jonka lisäksi koululiikunnasta voisi poistaa tekemisen veren maku suussa ja unohtaa oppilaiden keskinäisen vertailun numeroilla. Asenne ja yrittämisen halu ovat tärkeämpiä ja kantavat elämässä muutenkin pidemmälle.

Muutama päivä sitten Turun Sanomien yleisönosastolla oli kirjoitus, jossa ylipainoinen kolmekymppinen äiti tiedusteli, mikseivät urheiluseurat perusta omia ryhmiä paino-ongelmista kärsiville ihmisille. Kirjoittaja tunnusti ylipainon aiheuttamien sairauksien kustannukset yhteiskunnalle, mutta totesi että häpeän takia monen on vaikea aloittaa liikuntaharrastus. Mielestäni idea on hyvä, sillä kenen tahansa on helpompi harrastaa, kun muut mukana olevat ovat kuta kuinkin samantasoisia. Painonsa kanssa kamppailevat tsemppaavat toinen toistaan ja yhdessä tekemällä motivaatio säilyy paremmin yllä. Kirjoittaja esitti, että yhteiskunta voisi osallistua ryhmien toiminnan rahoitukseen ja kunnan terveydenhoitaja voisi antaa asiantuntija-apua. Harvemmin kuntien järjestämä liikunta on täysin ilmaista kenellekään, eikä mielestäni käytännön tulisi olla erilainen ylipainoisten kohdalla. Ylipaino on kuitenkin todennäköisesti hankittu ihan itse, joten siitä eroon pääsemistä ei tulisi maksattaa muilla. Muutenkaan kuntien järjestämien liikuntaryhmien maksut eivät päätä huimaa. Yksityisille kuntoklubeillekin varmasti riittäisi tällä saralla maksuhaluisia asiakkaita. Ylipainoisille tai huonokuntoisille tarkoitettuja ryhmiä taitaa jo jonkin verran löytyäkin, mutta olisiko niiden määrää järkevää lisätä nykytilanne huomioiden?