Perhetuttavan elämä päättyi tänään. Hänen kuolemansa oli odotettavissa. Yhtä kaikki hänen poismenonsa on raskas ja surullinen asia kaikille hänen läheisilleen. Hän oli perinpohjin rehellinen ja reilu suomalainen mies, isäni paras ystävä. Olen kovin pahoillani isäni puolesta. Hänen iässään ei noin vain enää luoda lujia kaveruussuhteita. Kuoleman ennusmerkit olivat ilmassa jo joulun aikaan. Lähtiessämme takaisin kohti Turkua lomamme päättyessä yritin keksiä jotain lohdullista sanottavaa isälleni. Puhuin jotain siitä, miten meidän tänne jäävien pitää vain nauttia juuri tästä hetkestä ja ihmisistä lähellämme, kun vielä voimme. Olen joskus vaikeita ja traagisia ihmiskohtaloita nähdessäni ajatellut, että pahoja asioita tapahtuu vain hyville ihmisille. Ei kai se niin ole, mutta myönnän, että tuo ajatus on pyörinyt päässä tänäänkin.

Ehdotin hiljattain miehelle, että tekisimme kahdenkeskisen sopimuksen siitä mitä tapahtuu, jos toiselle sattuu jotain ikävää. Lähinnä sopisimme miten asumisjärjestelyjen ja yhteisesti hankitun omaisuuden kanssa toimittaisiin. Lain edessähän me olemme täysin vieraita toisillemme. Vaikuttaa siltä, että laki sälyttää avopareille velvollisuuksia toisiaan kohtaan, mutta ei mitään oikeuksia. Se jos mikä on aivan hullua nyky-yhteiskunnassa. Olemme alustavasti keskustelleet sopimuksen sisällöstä erään tutun OTK:n kanssa. Toki paperista täytyy tehdä selkeä ja varmistaa, että mukaan tulee kaikki oleellinen, mutta ei se muuten sen kummempi juttu sitten olekaan. Varmistamme vain että olemme täysissä sielun ja ruumiin voimissa kera kahden todistajan, kun sen allekirjoitamme.

Tulevaan voi valmistautua moniin tavoin. Erilaisilla vakuutuksilla tai sopimuksilla voi minimoida ei-toivotuista yllätyksistä koituvat taloudelliset kysymykset. Tällöin huolehtii paitsi itsestään myös niistä, jotka ehkä joutuvat järjestämään asioita puolestasi.

Tulevaan voi myös olla valmistautumatta. Eilen Turun Sanomat kertoi maahanmuuttajien ja suomalaisten rikollisuudesta. Tänään samaisessa lehdessä pohdinnan aiheena oli miten paljon maahanmuuttajien on erityisopetuksessa. Molemmissa uutisaiheissa korostui se, millaisia ongelmia on jatkossa tiedossa ja miten meidän pitäisi tässä tilanteessa toimia. Jos nyt jätän suomalaiset, jotka toki myös rötöstelevät ja käyttäytyvät huonosti koulussa, tämän aiheen ulkopuolelle, haluaisin tietää milloin meidän tilalle vaihtuu sinä. Milloin sinä, maahanmuuttaja, alat ihan itse kantamaan tekojesi seuraukset ja valmistautumaan sinun ihan ikioman elämäsi tulevaisuuteen?

Täällä syntyneillä tai täällä ihan pienestä pitäen olleilla on täsmälleen samat oikeudet käydä kerhoissa, päiväkodissa, koulussa, lukiossa tai ammattikoulussa kuin kellä tahansa syntyperäisellä valkoihoisella kantasuomalaisella. Noista yhteiskunnan järjestämistä hyvää tarkoittavista ja hyvää tekevistä käytännössä ilmaisista palveluista voi halutessaan saada sellaiset eväät elämään, että niillä pääsee vaikka minne. Kuka tahansa voi oppia monenlaisia asioita, mutta oppiminen on ensisijaisesti kiinni omasta asenteesta, motivaatiosta ja halusta. Vanhempien tuki ja kannustus on myös välttämätöntä. Jos maahanmuuttajanuoret oman elämänsä rakentamisen sijaan mieluummin mesoavat tunneilla, häiritsevät muita oppilaita tai vapaa-ajallaan tekevät rötöksiä ja väkivaltarikoksia, niin kenenkähän vika se oikeasti on? Koulussa ei ketään kielletä tai estetä oppimasta tai kannusteta tuhoamaan tulevaisuutensa.