Naiset ovat tehneet tasa-arvon nimissä ihmeellisiä asioita. Pohjoismaalaiset feministit pääsevät aina yllättämään, sillä uusin tempaus on tissit paljaana uiminen Sundsvallin uimahallissa. Enpä olisi juuri mitään mieltä, jos vastaavaa harrastettaisiin vaikka kaikissa Suomen uimahalleissa, koska miellän tasa-arvon paljon laajemmaksi kokonaisuudeksi. En ole myöskään asennoitunut kielteisesti esimerkiksi mies-sanan runsauteen eri sanojen osina, vaan uutiset sukupuolineutraalin kielenkäytön edistämisestä viime syksynä pääsivät myös yllättämään. Eihän se sinänsä paha asia ole korjata tällaisia “epäkohtia”, vaan uusien termien adoptoiminen on kansalaisen suussa pelkkä totuttelukysymys. Jos kotona joskus sähköjohdot paukahtelevat, muistan tilata kotiini sähköasentajan palveluja, en sähkömiehen.

Suomen kielen lautakunta on laatinut kannanottonsa sukupuolineutraalista kielenkäytöstä, koska sitä pyydettiin kansalaisaloitteessa. Euroopan neuvosto on myös antanut suosituksen seksismin karmiseksi kielestä, ja suosituksessa todetaan, että hyvistä tavoitteista huolimatta todellinen sukupuolten välinen tasa-arvo ei vielä toteudu sosiaalisten, kulttuuristen ja muiden esteiden vuoksi. Luonnollisesti suomen kielen lautakunta keskittyy kieleen ja sen käyttöön liittyviin yksityiskohtiin, mutta mitä nuo muut tasa-arvoa rajoittavat sosiaaliset, kulttuuriset ja muut esteet ovat? Jos ei ajatella nyt koko Eurooppaa, vaan pelkästään Suomea, niin mistä noita esteitä löytyy tai mistä niitä voi tulla?

Miesten ja naisten välinen tasa-arvo on hankala määritellä, sillä kukin kokee sen varmaan omalla tavallaan, laajemmin tai suppeammin kuin mitä laki siitä sanoo. Tasa-arvo on myös normaalia arkipäivää, normeja ja yhteisiä sääntöjä, joita noudatamme ilman että kukaan meitä erikseen ohjaa tiettyyn käyttäytymiseen. Pohtiessani tasa-arvoa nyt, ajattelen sen olevan yhtäläistä vapautta ja oikeutta koulunkäyntiin, opiskeluun ja työntekoon. Yhteiskunnassa voi toimia sukupuolesta riippumatta, mennä ja tulla lähes rajoituksetta. Naiset eivät ole tervetulleita miesten pukuhuoneeseen ja päinvastoin, mutta siinäpä ne esteet näin suurin piirtein ovatkin. Vinkkejä omien ajatusten hahmotteluun ja tarkempaa määrittelyä sukupuolten väliselle tasa-arvolle voi hakea vaikkapa tasa-arvovaltuutetun www-sivuilta.

On olemassa kulttuureja ja maita, joissa naisen ja miehen välinen tasa-arvo on vallan jotain muuta. Sitä ei ole edes olemassa. Naiset eivät esimerkiksi saa näkyä tai kuulua, opiskella, käydä töissä, ajaa autoa, omistaa tai periä omaisuutta. Kulttuurista ja maasta riippuen naiset eivät saa tehdä mitään näistä, tai he saavat tehdä jotain rajoitetusti tai juuri sen maan ja kulttuurin omalla uniikilla tavalla. Nainen voi olla käytännössä miehen omaisuutta, jota voi hallita ja määrätä juuri siten kuin mies haluaa. Naisen elämää voidaan säädellä mitä brutaaleimmin keinoin, kuten ympärileikkauksella ja naittamalla hänet 10-vuotiaana naapurikylän 45-vuotiaalle miehelle, jolla on jo ennestään viisi muuta vaimoa. Nainen voidaan tappaa sen takia, että hänet on raiskattu. Toisaalta raiskaus voi miehen puolelta olla hyväksyttävä ja jopa kannustettava teko, etenkin jos raiskattu on “vääräuskoinen”, mikä ikinä se väärä usko sitten onkin. Maille ja kulttuureille, joissa naisen elämä voi olla edellä kuvatun tapaista on yksi todennäköinen yhteinen tekijä: islaminusko. Kyseisen uskonnon puolestapuhujat toistavat, että koraani/islam/Allah/Muhammed ei alista naista tai anna miehille määräysvaltaa elämässä, mutta yhtä kaikki näin toimitaan. Joku tai jokin on joskus käskenyt tai ohjannut toimimaan näin, joten olkoot se mikä tai kuka hyvänsä, naisen elämä voi edelleen vuonna 2008 olla alistettua ja rajoitettua yllä kuvailluilla ja lukuisilla muilla tavoilla. Hiljattain murhattu Benazir Bhutto, Pakistanin oppositiojohtaja ja harras musliminainen, antoi ennen kuolemaansa haastattelun suomalaiselle ihmisoikeusaktiiville. Haastattelu esitettiin eilen 45 minuuttia -ohjelmassa. Bhutto antoi ymmärtää, että muslimaissa (l. islaminuskoisissa maissa) naisten asema on huono ja alistettu. Bhutto ei osoittanut syyttävällä sormella koraania/islamia/Allahia/Muhammedia, mutta jonkin tai joidenkin takia tilanne kuitenkin on se mikä se on islaminuskoisissa maissa. Jos Bhutto sanoi näin, kannattaisiko meidän uskoa häntä, koska hän tietää mistä puhuu todennäköisemmin kuin joku valkoihoinen eurooppalainen uskontotutkija?

Kannatan täydestä sydämestäni kaikkea sitä työtä, mitä naisten oikeuksien puolesta tehdään ympäri maailmaa. Sitä työtä pitää jatkaa sinnikkäästi, mutta muutosvoimaksi tarvitaan myös isoja poliittisia päätöksiä. Yksittäiset hyvää tarkoittavat ihmiset ja vapaaehtoisryhmät epäilemättä saavat aikaiseksi hyviä asioita, mutta taakseen he tarvitsevat valtakoneistoja, jotka seisovat saman tavoitteen takana. Maailman naisten asiat eivät olet niin hyvin kuin meidän suomalaisten naisten, mutta se ei tarkoita sitä että meidän pitäisi ottaa kirjaimellisesti kantaaksemme osa siitä kärsimyksestä. Sillä, että muslimimaissa naisten kokemaa vääryyttä jaetaan muillekin ei oikeuteta tai korjata mitään epäkohtaa, päinvastoin, sillä lisätään tuskaa. Minua kauhistuttaa se tapa, millä virallinen Suomi suhtautuu muslimeihin, ja heidän kyseenalaistamattomaan oikeuteensa ylläpitää omaa kulttuuriaan ja uskontoaan. Pidän uhkaavana sitä tulevaisuuskuvaa, millaisten asioitten kanssa Suomi, suomalaiset naiset, miehet ja lapset joutuvat elämään sen jälkeen, kun muslimiväestön määrää on suunnitelmallisesti kasvatettu esimerkiksi ehdoin tahdoin tuomalla tänne (miespuolista) väkeä islamilaisista maista kuten Turkista, Egyptistä ja Tunisiasta.

On kovin omituista, että islaminuskoisten jotenkin kuin taikaiskusta oletetaan tänne tulleessaan jättämään rajalle ne kaikki väärät ja lakimme mukaan laittomat tavat ja uskomukset, kuten tyttölasten ympärileikkaus. Vastaavasti heidän uskotaan säilyttävän vain kaikki kaunis ja ihana, jonka ylläpitämistä meidän sitten tulee väsymättömästi tukea rahallisesti ja lainsäädännöllisin keinoin. Esimerkiksi Egyptissä ympärileikataan yli 75 prosenttia naisista ja Somaliassa luku hipoo 100 prosenttia (lähde). Oletetaan, että tänne tulee 500 työikäistä miestä Egyptistä hakemaan töitä upouudella työnhakuviisumillaan. Musliminaisten tulemista tänne en pidä kovin todennäköisenä, koska he tuskin saavat edes matkustaa minnekään ilman miestään, koulutuksen puutteesta puhumattakaan. Jos nuo 500 miestä jäävät tänne ja jos heitä seuraa heidän ympärileikatut vaimonsa, niin onko joku syy olettaa etteivät he haluaisi ympärileikkauttaa pientä tytärtään tai niitä muita tyttäriä, jotka eivät ole vielä syntyneetkään? Miten me voimme estää kaikki nämä ympärileikkaukset? Kotisivuillaan maahanmuuton horjumaton puolustaja ministeri Thors sanoo, että maahanmuutolla tulee olla myös yhteisiä arvoja. Hän listaa, että meidän ei pidä missään olosuhteissa hyväksyä tyttöjen katoamista, koulutukseen tai työhön pääsyn estämistä, ympärileikkauksia tai perheväkivaltaa. Kukaan täysijärkinen suomalainen ei noita asioita hyväksykään, joten se ei ole ongelma. Ongelma on se, miten me pystymme nuo tyypillisesti islaminuskoisten kulttuuriin kuuluvat asiat estämään. En enää muista kaikkia yksityiskohtia, mutta jokin aika sitten televisiossa tamperelainen uussuomalainen muslimi, ilmeisesti yhteisössään johtavassa asemassa oleva henkilö sanoi tyttöjen ympärileikkauksista kysyttäessä, ettei hän ole veljensä vartija. Vastaus on mielestäni sikäli ympäripyöreä, että siitä voi päätellä ympärileikkauksia jo tehdyn ja että niitä tulee tapahtumaan myös jatkossa, eikä muslimiyhteisö tule niihin puuttumaan. Suomi ei niitä hyväksy, mutta uskon, että ilman ehdottomia kieltoja, yksiselkeän jyrkkää linjaa ja rikkomuksista langetettavia kovia tuomioita me tulemme vielä näkemään miten naista alistavia tapoja toteutetaan myös Suomessa yhä enenevässä määrin.

Suomalaisena naisena olisin huolissani myös raiskausten määrän kasvusta ja eritoten siitä, että ulkomaalaisten osuus tekijöissä on suhteettoman suuri siihen nähden miten vähän heitä on Suomessa. Tuorein muistutus asiasta on täältä Turusta. Viime vuonna tehdyistä seksuaalirikoksista ulkomaalaistaustaisten tekemiksi ilmoitettiin yli 34 %, vaikka ulkomaalaistaustaisia Turun väestöstä on vain 6 %. Kun otetaan huomioon, että tuohon kuuteen prosenttiin sisältyvät myös pienet lapset, naiset ja raihnaiset vanhukset, jotka eivät raiskaa, jää jäljellä loppujen lopuksi aika pieni porukka miehiä. Jos et ole vielä lukenut tuota kyseistä Turun Sanomien juttua, tee se nyt. Jutusta on poimittavissa muitakin huomionarvoisia seikkoja, joista lukija omalla vastuullaan voi ammentaa tietoa. Pidän raiskauksia ja etenkin niistä annettuja rangaistuksia myös jonkinlaisina tasa-arvoasioina, sillä tekoon liittyvään raakuuteen sekä uhria henkisesti ja fyysisesti arpeuttavaan vaikutukseen nähden niistä jaellaan varsin helläkätisiä tuomioita. Useimmiten raiskattu on naispuolinen ja tässä uusimmassa tapauksessa uhri on vain pieni tyttö. Jos näin kävisi sinun tyttärellesi tai sisarellesi, luuletko että Suomen oikeuslaitos olisi hänen puolellaan sen enempää kuin Ilta-Sanomien jutussa mainitun 8-vuotiaankaan? Niin kauan kun raiskaamisesta (ja muunlaisesta väkivallasta) ei koidu tarpeeksi kovia seuraamuksia, niitä tehtailevat edelleen sekä suomalaissyntyiset että ulkomaalaistaustaiset miehet. Naisasialiikkeen naiset ja naiset päättävässä asemassa, kenen puolella te tässä asiassa olette?

Olen usein pohtinut mihin perustuu se, että naiset ovat enemmistössä siinä porukassa, joka haluaa monenmoisilla houkutuksilla ja virityksillä tuoda tähän maahan lisää monikulttuurista (islaminuskoista) kansaa. Ihan niin kuin sillä ei olisi mitään rajaa, vaan säännöllinen tulijoiden virta voisi jatkua vaikka hamaan loppuun saakka. Tunnen toki monenlaisia ja monenlaista ajattelua edustavia ihmisiä, mutta muutaman esimerkin valossa voi saada hiukan osviittaa siitä, mihin naisten himo ulkomaalaistaustaiseen väestöön perustuu. Taannoin juttelin erään korkeasti koulutetun naishenkilön kanssa monikulttuurisuudesta, mutta keskustelu tyssäsi hyvin lyhyeen hänen perusteltuaan monikulttuurisuuden hienoutta sillä, että hänestä on kiva kun kaduilla on eriväristä porukkaa. Se oli niin kertakaikkisen tyhjentävä vastaus, että minulta meni ihan pasmat sekaisin. Mitä tuohon olisi voinut sanoa? Toinen esimerkkini liittyy joukkoraiskauksiin, joita urakoitiin noin vuosi sitten useampi. Korkeasti koulutettu eskustelukumppanini ei nähnyt asiassa mitään erityisen pahaa, koska raiskaavathan suomalaisetkin. Sen lisäksi hän korosti, että on se sentään hyvä, ettei islaminuskoisten kulttuuriin kuulu lapsiin sekaantuminen. Kolmas esimerkki on suhteellisen tuore äiti, joka on myös hyvin koulutettu ja hyvässä työssä. Hän kertoi, että lapsensa syntymän jälkeen hän on sydän verellä katsellut uutiskuvia Afrikan surkeista lapsista. Hänen mielestään heidät kaikki pitäisi tuoda tänne, koska meillä ei mitenkään voi olla oikeutta kaikkeen tähän hyvinvointiin vaan se pitäisi jakaa kaikille. Hän myönsi, ettei kaikkien afrikkalaisten tuonti tänne varmaan käytännössä onnistuisi, mutta siitä huolimatta niin tekeminen olisi oikein.

En missään tapauksessa halua yleistää tai väittää että seuraava pätee kaikkiin suomalaisiin naisiin iästä, koulutuksesta tai työpaikasta riippumatta, mutta uskon, että useimmilla naisilla on luontainen tarve hoitaa, ymmärtää, auttaa ja huolehtia. He haluavat tehdä näin kaikille siitä huolimatta mitä autettavat ovat ehkä itse tehneet toisille tai millaista arvomaailmaa he edustavat. Kenestä tahansa voidaan tehdä se onneton uhri, joka tarvitsee vain ymmärrystä, apua, tukea, sopeuttamista, rahaa, neuvoja ja oikeuden omaan itseensä ja omaan kulttuuriin. Suomalaiset naiset voivat myös olla jokseenkin tietämättömiä ympäröivän yhteiskunnan tapahtumista. Esimerkiksi lapsen syntymän jälkeen on täysin mahdollista, että äiti ei pahemmin katso uutisia tai lue lehtiä, koska vauva/lapsi on pitkän aikaa lähes ainoa elämän sisältö. Nuorten naisten elämän puolestaan täyttävät deittailu, viinin juonti ja maailman parantaminen kaveriporukassa. Monet ikäiseni naiset ovat joskus ohimennen sanoneet, että he eivät seuraa lainkaan yhteiskunnallisten asioiden tai politiikan kehittymistä. Kun koittaa vaalien aika, moni on todennut että äänestää vihreää naista. “Miksi?” “No, en minä nyt tiedä.”

Jotta kukaan ei pääse syyttämään minua yleistämisestä, korostan vielä että kaikki suomalaiset naiset eivät todellakaan ole yllämainitun kaltaisia. Tiedän tämän varsin hyvin. Silti väitän, että tiedon puute vaikuttaa myös suomalaisten naisten toimintaan. Kun ei ole mitään kyseenalaistettavaa, uskomus omaan ideologiaan ja ajatukseen kaikkien yhteisestä rakastavasta maailmasta riittää.

Ihmeellistä tässä asiassa on se, että minäkin olen suomalainen nainen ja minäkin haluan auttaa ihmisiä. Vihreitä naisia äänestävällä ja minulla, perussuomalaisella, on täten todella paljon yhteistä. Eroavaisuudet löytyvät sieltä mitä auttaminen konkreettisesti on ja miten se toteutetaan.

Pelkään, että nykymenolla suomalaiset naiset tulevat ampumaan jalkaan itseään ja tyttäriään. Varissuolaiset äidit varmaan osaisivat jo tästä kertoa enemmänkin. He ovat joutuneet symbolisiksi maalitauluiksi niiden toimesta, jotka ovat tehneet tästä lähiöstä monikultturismin kehdon.

Perhetuttavan elämä päättyi tänään. Hänen kuolemansa oli odotettavissa. Yhtä kaikki hänen poismenonsa on raskas ja surullinen asia kaikille hänen läheisilleen. Hän oli perinpohjin rehellinen ja reilu suomalainen mies, isäni paras ystävä. Olen kovin pahoillani isäni puolesta. Hänen iässään ei noin vain enää luoda lujia kaveruussuhteita. Kuoleman ennusmerkit olivat ilmassa jo joulun aikaan. Lähtiessämme takaisin kohti Turkua lomamme päättyessä yritin keksiä jotain lohdullista sanottavaa isälleni. Puhuin jotain siitä, miten meidän tänne jäävien pitää vain nauttia juuri tästä hetkestä ja ihmisistä lähellämme, kun vielä voimme. Olen joskus vaikeita ja traagisia ihmiskohtaloita nähdessäni ajatellut, että pahoja asioita tapahtuu vain hyville ihmisille. Ei kai se niin ole, mutta myönnän, että tuo ajatus on pyörinyt päässä tänäänkin.

Ehdotin hiljattain miehelle, että tekisimme kahdenkeskisen sopimuksen siitä mitä tapahtuu, jos toiselle sattuu jotain ikävää. Lähinnä sopisimme miten asumisjärjestelyjen ja yhteisesti hankitun omaisuuden kanssa toimittaisiin. Lain edessähän me olemme täysin vieraita toisillemme. Vaikuttaa siltä, että laki sälyttää avopareille velvollisuuksia toisiaan kohtaan, mutta ei mitään oikeuksia. Se jos mikä on aivan hullua nyky-yhteiskunnassa. Olemme alustavasti keskustelleet sopimuksen sisällöstä erään tutun OTK:n kanssa. Toki paperista täytyy tehdä selkeä ja varmistaa, että mukaan tulee kaikki oleellinen, mutta ei se muuten sen kummempi juttu sitten olekaan. Varmistamme vain että olemme täysissä sielun ja ruumiin voimissa kera kahden todistajan, kun sen allekirjoitamme.

Tulevaan voi valmistautua moniin tavoin. Erilaisilla vakuutuksilla tai sopimuksilla voi minimoida ei-toivotuista yllätyksistä koituvat taloudelliset kysymykset. Tällöin huolehtii paitsi itsestään myös niistä, jotka ehkä joutuvat järjestämään asioita puolestasi.

Tulevaan voi myös olla valmistautumatta. Eilen Turun Sanomat kertoi maahanmuuttajien ja suomalaisten rikollisuudesta. Tänään samaisessa lehdessä pohdinnan aiheena oli miten paljon maahanmuuttajien on erityisopetuksessa. Molemmissa uutisaiheissa korostui se, millaisia ongelmia on jatkossa tiedossa ja miten meidän pitäisi tässä tilanteessa toimia. Jos nyt jätän suomalaiset, jotka toki myös rötöstelevät ja käyttäytyvät huonosti koulussa, tämän aiheen ulkopuolelle, haluaisin tietää milloin meidän tilalle vaihtuu sinä. Milloin sinä, maahanmuuttaja, alat ihan itse kantamaan tekojesi seuraukset ja valmistautumaan sinun ihan ikioman elämäsi tulevaisuuteen?

Täällä syntyneillä tai täällä ihan pienestä pitäen olleilla on täsmälleen samat oikeudet käydä kerhoissa, päiväkodissa, koulussa, lukiossa tai ammattikoulussa kuin kellä tahansa syntyperäisellä valkoihoisella kantasuomalaisella. Noista yhteiskunnan järjestämistä hyvää tarkoittavista ja hyvää tekevistä käytännössä ilmaisista palveluista voi halutessaan saada sellaiset eväät elämään, että niillä pääsee vaikka minne. Kuka tahansa voi oppia monenlaisia asioita, mutta oppiminen on ensisijaisesti kiinni omasta asenteesta, motivaatiosta ja halusta. Vanhempien tuki ja kannustus on myös välttämätöntä. Jos maahanmuuttajanuoret oman elämänsä rakentamisen sijaan mieluummin mesoavat tunneilla, häiritsevät muita oppilaita tai vapaa-ajallaan tekevät rötöksiä ja väkivaltarikoksia, niin kenenkähän vika se oikeasti on? Koulussa ei ketään kielletä tai estetä oppimasta tai kannusteta tuhoamaan tulevaisuutensa.

Lisäsin linkkeihin muutaman sellaisen blogin, joita seuraan. Sen kummemmin erittelemättä totean, että niiden parissa oppii, motivoituu, saa ajattelemisen aihetta ja viihtyy.

Persaukiselle kapiaiselle kunniamaininta ihmisläheisestä ja värikkäästä kerronnasta. On tullut naurettua ääneen. Toivottavasti se on kirjoittajan toivoma seuraus blogin lukemisesta.

Titta Halme on tehnyt veret seisauttavan havainnon väitöstutkimuksessaan: Ylipainoisilla lapsilla muita selvästi huonompi kunto. Lapsen tai aikuisen ylipaino voi johtua tietääkseni joko siitä, että henkilöllä on jokin lihomista edesauttava perussairaus tai siitä, että henkilö syö enemmän kuin kuluttaa. Jos jälkimmäinen vaihtoehto pätee lapseen, syyttävällä sormella voisi osoittaa ensin vanhempia, jotka sallivat sen, että lapsi syö tarpeeseensa nähden liikaa. Samanaikaisesti voitaisiin kysyä harrastaako lapsi liikuntaa, joka on monin tavoin hyväksi terveydelle. Vanhempien syyllistämisen lisäksi voisimme ottaa tarkkailuun yhteiskunnan ja sen järjestämän peruskoulun, jossa suomalainen lapsi tai nuori viettää pitkiä toveja.

Minulla ei ole ollut ongelmia koululiikunnassa, mutta muistan aina säälitelleeni mielessäni niitä, joilla oli. Säälin sanotaan olevan sairautta, mutta olosuhteiden pakosta johtuen peruskoulun liikuntatunneilla ei muille tunteille oikein ole tilaa. Yhteiskuntamme perustuu hirvittävän pitkälle suorittamiseen ja keskinäiseen kilvoitteluun. Paremmuudesta kamppaillaan monilla eri areenoilla ihan pienestä pitäen. Erittäin paha epäkohta mielestäni on koululiikunta ja sen numeroarvostelu. Minulle ei ole tähän päivään asti valjennut mihin numeron antamisella pyritään.

Koululiikunnassa pärjäävät ne, jotka ovat luonnostaan liikunnallisia, hoikkia, hyväkuntoisia ja mikä tärkeintä, nauttivat liikkumisesta. Heidän vastakohdilleen sen sijaan liikuntatunnit ovat viikon kamalimpia hetkiä, joista pyritään laistamaan keinolla millä hyvänsä. Huonon kunnon ja ylipainon paljastuminen luokkatovereille on nöyryyttävää. Lihavaa ja hidasta ei myöskään koskaan valita ensimmäiseksi joukkueeseen, vaan hän tulee valituksi viimeisenä. Lihava voi tulla kiusatuksi ja pilkatuksi, kun häneltä eivät tekniikkaa vaativat lajit sujukaan kovin vikkelästi.

Koululiikuntaa kritisoivat monet aikuisetkin. Pakottaminen ja nöyryyttämien ovat jääneet usealle mieleen merkittävimpänä muistona kouluvuosien liikuntatunneista, eivätkä tavat liene muuttuneet. Tosin on selvää, että tässä asiassa opettajan opetustavalla on valtava merkitys. Jos Suomessa ollaan huolissaan lihavuuden ja huonon kunnon aiheuttamista kansanterveydellisistä haittavaikutuksista, toivoisin asennemuutosta jo kouluissa järjestettävään liikunta- ja terveyskasvatukseen. Koulun pitäisi ensisijaisesti opastaa ja kasvattaa lapsia terveiden elintapojen pariin ja pyrkiä saada heidät löytämään liikunnan ilo. Sohvalla löhöilevien vanhempien lapset alkavat helposti harrastaa samanlaista elämäntapaa, jolloin koulun ja liikunnanopettajan rooli korostuu. Titta Halme esittää väitöksessään, että lasten tasoerot tulisi ottaa huomioon koululiikunnassa. Olen tässä samaa mieltä siten, että en näe mitä hyötyä selvästi ylipainoinen pikkutyttö saa vaikkapa telinevoimistelusta. Parempi vaihtoehto olisi esimerkiksi uinti, joka on paitsi erittäin hyödyllinen taito, myös liikuntalaji, jota kookkaampikin henkilö voi mukavasti harrastaa. Uidakaan ei aina voi, mutta lajien kirjosta mielikuvituksella höystettynä löytyy varmasti aineksia, joiden kautta kömpelömpi ja huonokuntoisempikin voi saada mukavia kokemuksia ja oivalluksia liikkumisen hyvistä puolista ja suotuisista vaikutuksista.

Opetusministeri Sarkomaa on huolissaan suomalaisten heikkenevästä kunnosta. Siihen meidän kaikkien kannattaisi yhtyä ja kantaa kortemme kekoon omalta osaltamme. Kukaan ei ruokaa suuhun tunge muu kuin syöjä itse. Ylös, ulos ja lenkille vie vain oma päättäväisyys. Vanhempien vastuu lapsiensa elintapojen ohjailusta on suunnattoman tärkeää, jonka lisäksi koululiikunnasta voisi poistaa tekemisen veren maku suussa ja unohtaa oppilaiden keskinäisen vertailun numeroilla. Asenne ja yrittämisen halu ovat tärkeämpiä ja kantavat elämässä muutenkin pidemmälle.

Muutama päivä sitten Turun Sanomien yleisönosastolla oli kirjoitus, jossa ylipainoinen kolmekymppinen äiti tiedusteli, mikseivät urheiluseurat perusta omia ryhmiä paino-ongelmista kärsiville ihmisille. Kirjoittaja tunnusti ylipainon aiheuttamien sairauksien kustannukset yhteiskunnalle, mutta totesi että häpeän takia monen on vaikea aloittaa liikuntaharrastus. Mielestäni idea on hyvä, sillä kenen tahansa on helpompi harrastaa, kun muut mukana olevat ovat kuta kuinkin samantasoisia. Painonsa kanssa kamppailevat tsemppaavat toinen toistaan ja yhdessä tekemällä motivaatio säilyy paremmin yllä. Kirjoittaja esitti, että yhteiskunta voisi osallistua ryhmien toiminnan rahoitukseen ja kunnan terveydenhoitaja voisi antaa asiantuntija-apua. Harvemmin kuntien järjestämä liikunta on täysin ilmaista kenellekään, eikä mielestäni käytännön tulisi olla erilainen ylipainoisten kohdalla. Ylipaino on kuitenkin todennäköisesti hankittu ihan itse, joten siitä eroon pääsemistä ei tulisi maksattaa muilla. Muutenkaan kuntien järjestämien liikuntaryhmien maksut eivät päätä huimaa. Yksityisille kuntoklubeillekin varmasti riittäisi tällä saralla maksuhaluisia asiakkaita. Ylipainoisille tai huonokuntoisille tarkoitettuja ryhmiä taitaa jo jonkin verran löytyäkin, mutta olisiko niiden määrää järkevää lisätä nykytilanne huomioiden?

No rahapa tietenkin, mikäs muu. Rahalla hankitaan kaikki hoitopaikoista sairaaloihin, välineisiin ja työntekijöihin. Mitään näistä ei saada ilman sopivaa tai edes välttävää määrää ilman rahaa. Raha ei luonnollisestikaan tee konkreettista työtä, mutta sillä voidaan ostaa tekijät mihin tahansa työhön. Kun rahaa on tarjolla tarpeeksi, ei liene vaikeuksia saada tekijöitäkään. Mihin tahansa työhön.

Eilen kirjoittamani artikkeli Vanhuuteni kuva tuotti tähän mennessä neljä hyvää kommenttia. Tarkoitukseni oli alunperin suorittaa hieman ennaltaehkäisevää henkilökohtaista terveydenhoitoa ja käydä kuntoa kohottavalla lenkillä, mutta ulkona on liian kylmä ja sisällä sopivan mukavaa istua tietokoneen ääressä lämmin oloasu ylläni.

Minulla on paljon tuttavia, jotka työskentelevät terveydenhoitoalalla lukuisissa tehtävissä. Olen käynyt monia keskusteluja terveydenhuollon nykymenosta ja saanut täten tärkeää tietoa siitä, mitä työ on käytännössä. Terveydenhuolto ei ole pelkästään vanhusten hoitoa, mutta vanhukset nyt vain sattuvat olemaan minulle tärkeä asia, sen takia puhun heistä mielelläni. Uskon myös, että sillä miten kohtelemme tämän päivän vanhuksia petaamme samalla omaa sairasvuodettamme, kun hiuksemme ovat harmaantuneet ja iän mukanaan tuomat taudit iskevät. Ne, jotka “hyljeksivät” omia ikääntyneitä vanhempiaan tai muita sukulaisiaan näyttävät samalla esimerkkiä omille jälkipolvilleen. Saavatko he myöhemmin maistaa omaa lääkettään? Valtion ja kuntien johto, ylimmät virkamiehet ja eduskunta, ne, jotka päättävät tämän maan rahoista, resurreista ja niiden kohdentamisesta ovat tulojensa puolesta niin hyvässä asemassa, ettei heidän todennäköisesti tarvitse murehtia sitä kuka heidän vaippansa vaihtaa jos elämän ehtoopuolella se tilanne on edessä. Rahalla tällaistakin palvelua saa ostettua. Entä ne ikääntyneet ja apua tarvitsevat, joilla tarvittavia rahoja ei ole?

Olen Johanneksen kanssa samaa mieltä siitä, että nykyisten resurssien kohdentamisessa paremmin olisi tekemistä. Sen mitä kuulee ja näkee voi jossain määrin olettaa korreloivan tositilanteiden kanssa. Olen itse viettänyt pitkiä päiviä tuttavani luona erään sairaalan kroonikko-osastolla. Siellä istuskellessani ihmettelin usein, miten hoitajat voivat viettää niin paljon aikaa omassa kopissaan suljettujen ovien takana. Ruoka-aikojen hässäkän lisäksi heitä ei kauheasti käytävillä näkynyt muutoin kuin silloin, kun he olivat joko menossa tupakalle tai tulossa tupakalta. Kukaan hoitajista ei tullut esimerkiksi juttelemaan potilaiden kanssa, lukemaan heille lehtiä tai tarjoutunut käyttämään heitä pihalla. Tiedän vallan hyvin, että tilanne ei ole sama kaikilla osastoilla kaikissa sairaaloissa kaikkina päivinä, tai edes tällä kyseisellä osastolla toisena vuorokaudenaikana. Hoitoalasta puhutaan paljon kutsumusammattina, mutta se ei varmasti ole sitä kaikkien hoitajien kohdalla. Toisille se on vain työ, jota tehdään, koska siitä saa rahaa ja muuhun koulutukseen ei ole alunperin päästy tai edes pyritty. Nämä hoitajat eivät välitäkään satsata sen kummemmin työhönsä vaikkapa käyttämällä työaikaansa seurustellakseen vanhusten tai sairaiden kanssa. Sen sijaan pakollisilta töiltä jäänyt aika käytetään kahvitteluun ja jutteluun työtovereiden kanssa. Muistan nähneeni jokin vuosi sitten Ylen ajankohtaisohjelman, jossa Liisa Hyssälä puheli jotain samansuuntaista. Itse yllätyin hänen suorapuheisuudestaan, mutta en muista asiasta seuranneen mitään sen kummempaa keskustelua julkisuudessa.

On epäilemättä paljon sellaisia hoitajia, jotka tekevät työnsä antaumuksella ja pitävät siitä oikeasti. Olen tavannut lukuisia. On epäilemättä olemassa paljon sellaisia osastoja sairaaloissa tai muunlaisissa hoivayksiköissä, joissa on liikaa potilaita ja liian vähän henkilökuntaa ja sehän on nimenomaan resurssikysymys. Syyttävä sormi pitää tällöin osoittaa niitä kohti, jotka resursseista päättävät. Tähän väliin suosittelisin lukijaa tutustumaan myös nimimerkin Yrjö P. kirjoittamaan mielipiteeseen Lastensuojelusta ruohonjuuritasolla, joka löytyy Uutiskynnyksen sivuilta. Kirjoitus pohdiskelee lastensuojeluun liittyviä pulmia, mutta osittain siitä on löydettävissä yhtymäkohtia myös muuhun julkiseen terveydenhuoltoon. Senkin piiristä löytyy hurja määrä erilaista kehittämis- ja suunnitteluprojektia, joihon tarvitaan Yrjöä lainaten “hallintojohtajia, hallinto- ja kehittämisjohtajia, projektipäällikköjä, arviointipäällikköjä, hallintopalvelupäällikköjä, henkilöstöpäällikköjä, kehittämispäällikköjä, sijaishuollon aluekehittäjiä, erityissuunnittelijoita, strategiapäällikköjä, tulosaluejohtajia, tulosaluesihteereitä, ryhmäpäälliköitä ja henkilöstövisiosuunnittelijoita”. Mihin kaikki projektit tähtäävät ja mikä tärkeintä, mitä niillä on saatu konkreettisesti aikaan? Onko tämä sitä resussien kohdentamista, jolla pyritään resurssien kohdentamiseen?

Minulla ei ole periaatteessa mitään ulkomaalaisia hoitajia vastaan, mutta mielestäni mihinkään työhön ei tule palkata ulkomaalaista (halvempaa) työntekijää, jos toinen vaihtoehto on suomalainen. Ulkomaalaisten hoitajien tuominen tänne ei kuitenkaan ole aivan yksioikoinen kysymys. Suurin ongelma on tietenkin kieli. Kun kysymyksessä on oma tai läheisesi terveys tai sairauden hoito, voit kokea pelkoa, surua ja epätietoisuutta. Haluat saada parasta mahdollista hoitoa ja ymmärtää sinua hoitavaa henkilöä. Haluat että sinua hoitava henkilö myös ymmärtää mitä sanot ja osaa vastata kysymyksiisi. Ulkomailta varta vasten tuotujen henkilöiden kohdalta tämä ei taatusti onnistu. Sen takia ulkomaalaiset hoitajat todennäköisesti sopivat vain rajalliseen määrään tehtäviä, esimerkin tästä antaa Helsingin Sanomat. Lähi- ja perushoitajien tehtäväkenttä on suppeampi kuin sairaanhoitajien. Heidän koulutuksensa on lyhyempi ja heidän palkkansa on pienempi. En ota kantaa siihen miten reilusti tai epäreilusti lähihoitajia työelämässä kohdellaan, mutta ainakin julkisuuteen on kantautunut porua etenkin matalasta palkasta työn vaativuuteen nähden. Jos suomalaisella on tekemistä pärjätä lähihoitajan palkalla, miksi ulkomaalainen olisi poikkeus? Mielestäni tässäkin asiassa palataan siihen tilanteeseen, jossa ulkomaalaisella työvoimalla pyritään vain luomaan halpa työvoimareservi, joka tekee ne kaikista halveksituimmat, huonoimmin palkatut ja vähiten halutut hommat. Luodaan uusi yhteiskuntaluokka, “palvelijat”. Suomalaisella voi olla haave omasta kodista tai asuntovaunusta, joten miksei ulkomaalaisella voisi olla samankaltaisia unelmia? Ulkomaalainen matalapalkka-alan työntekijä tuskin pääsee täällä kulutusjuhlia viettämään, etenkin jos palkasta kanavoidaan ylijäävä osuus kotimaahan jääneille sukulaisille. Toisaalta ministeri Thors haluaa helpottaa ulkomaalaista työntekijöiden perheen saapumista maahamme, joten siltä osin tilanne voi olla eri. Elätetäänkö Tilkan hoivakodin lähihoitajan palkalla myös vanhemmat, sisko ja siskon lapset sekä omat viisi vai alkaako sossun luukulla kolista?

Mielestäni hyvinvointiyhteiskunta murenee koko ajan, mutta en osaa sanoa johtuuko se rahan puutteesta vai siitä että siltä odotetaan liikoja. Suomalainenhan ei tunnetusti halua maksaa mistään mitään, vaan kaikki pitäisi saada ilmaiseksi. Veroja kun maksetaan niin sen pitäisi riittää. Vyyhtiä vaikeuttaa se, että veroista pitäisi maksaa niin hirvittäviä määriä muitakin asioita. Henkilökohtaisesti suhtaudun yksityiseen sairaanhoitoon hyvin myönteisesti ja olen pahan päivän varalle hankkinut itselleni kattavat vakuutukset. Maksu on loppujen lopuksi hyvin pieni saatavaan hyötyyn nähden. Muutama vuosi sitten sain julkisen terveydenhuollon kautta lähetteen tutkimukseen, johon sain ajan neljän kuukauden päähän. Mielestäni se oli tilanteessani ihan liian kauan, joten sama tutkimus tehtiin yksityisellä lääkäriasemalla kahden päivän kuluttua. Vakuutus korvasi kulut pientä omavastuuta lukuunottamatta. Olin kokonaisuuteen hyvin tyytyväinen. Tulen toimimaan näin vastaisuudessakin mikäli tarve vaatii siitäkin huolimatta, että maksan veroja ja olisin oikeutettu tutkimuksiin ja hoitoon julkisella puolella. Valitsen mieluummin nopean ja tehokkaan palvelun, josta maksan, kuin odottelun ja viiveen, joka joissakin tilanteissa voi olla kohtalokas. Jos ihmiset siirtyisivät enemmän käyttämään yksityisiä terveydenhuoltopalveluja tai julkisten maksuja korotettaisiin roimasti, haluttaisiin varmaan vastaavasti veronalennuksia. Myös julkisesta terveydenhuollosta on tulossa “yritys”, jonka piirissä on entistä tarkemmin mietittävä mihin ja miten rahat käytetään. Tässä suhteessa äänestäjien ja päättäjiksi äänestettyjen tulee vakavasti pohtia mihin juuri hän haluaa satsata. Näin voimme vaikuttaa siihen mihin suuntaan hyvinvointiyhteiskuntamme muuttuu, vai jääkö siitä jäljelle vain rippeet Amerikan malliin.

J.K. Eräällä luennolla viime syksyllä meille esiteltiin mallia, jossa oli tiettyjen kriteereiden perusteella arvioitu hoitajien määrän tarvetta vuoteen 2040 asti. Nykyinen määrä on noin 350 000 henkilöä. Arviot alan työllisten määrässä vuonna 2040 puolestaan vaihtelivat 400 000 ja 550 000 välillä. Kysyin luennoitsijalta, mitä nuo 550 000 mahdollisesti tarvittua hoitajaa tekevät sitten kun ne hoidettavat kuolevat pois. Hoidettavat tässä tapauksessa ovat siis näitä suuria ikäluokkia, joiden kohtaloa on pähkäilty jo iät ja ajat ja pähkäillään vielä kauan. Luennoitsija ei osannut vastata kysymykseeni. Hän otti esille ajatuksen jonkinlaisesta yleiseurooppalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä, jossa hoidettavia ja hoitajia siirretään tarpeen mukaan maasta toiseen. Ajatus sekin.

Kun katson pian 81-vuotiasta mummuani, toivon näkeväni oman vanhuuteni kuvan. En puhu fyysisistä ominaisuuksista tai kolotuksista tai normaaleista iän mukanaan tuomista vaivoista, vaan siitä millaista elämää hän saa viettää. Toivon samaa itselleni. Jos luoja suo ja on onni myötä.

Mummuni on hyvin onnekas, koska hän saa edelleen asua omassa kodissaan. Samassa kodissa, jossa on viettänyt koko elämänsä. Pientä mökkiä on vuosien saatossa laajennettu ja remontoitu ja sinne on rakennettu normaalit mukavuudet. Minäkin muistan sen ajan, kun sisälle ei tullut edes lämmintä vettä. Leivinuunista ja takasta tulee talvisin lämpöä ja kesäisin pihan vanhat lehtipuut varjostavat taloa niin, että sisällä ei ole koskaan liian kuuma. Sellaista vanhusta ei varmaan olekaan, joka ei haluaisi viettää eläkepäiviään näin kaikessa rauhassa omassa kodissaan, ollen oman itsensä herra. Kaikkien kohdalla toive ei toteudu, syystä tai toisesta.

Mummuni on hyvin onnekas, koska hänen lähettyvillään asuu perheenjäseniä, jotka voivat tukea ja auttaa häntä kaikissa niissä kodin ja pihan töissä, joita hän ei enää itse jaksa tehdä. Perheenjäsenet nimenomaan haluavat tehdä niin. Heille auttaminen on itsestäänselvyys. Sinä hoidit ja tuit minua kun minä sitä tarvitsin. Nyt on minun vuoroni. Suomessa on paljon mummuja ja pappoja, jotka eivät ole tässä suhteessa onnekkaita.

Mummuni on fyysisesti suhteellisen hyvässä kunnossa ja mielen pitää virkeänä monet asiat. Hyvä huumorintaju ja positiivisuus ovat kantaneet läpi elämän vaikeuksien ja ovat säilyneet samana tähän päivään asti. Mummun taloudellinen tilanne on turvattu, eikä kukaan puutu hänen ostoksiinsa ja hankintoihinsa, vaan hän saa itse tehdä kaikki omaa elämäänsä koskevat päätökset. Digiboksin ja kotiin tilattujen lehtien avulla hän pysyy ajan tasalla maailman menosta. Kyläilemään ja muuten vain ulkoilemaan mummu pääsee kesällä polkupyörällä ja talvella potkukelkalla. Asioita hoitamaan ja shoppailemaan matka käy sukulaisten autokyydillä tai kunnan järjestämällä kotikyyti-palvelulla.

Mummun elämä kuulostaa hyvin paljon sellaiselta, jota itsekin haluaisin vanhana viettää. Se on rauhallista, turvallista ja itsenäistä, eikä minun tarvitsisi olla yksinäinen.

Yleistäen, suomalaiset ovat vieraantuneet vanhuudesta ja vanhuksista, jonka mukana on kadonnut myös yhteisöllisyys. Monet vanhukset taas ovat nuoruudessaan kantaneet vastuuta paitsi itsestään myös muista saman perheen sukupolvista. Nykyään sen sijaan yhteiskunnan kaikkivoipaisuuteen luottaen pienistä krempoista kärsivät vanhukset tuupataan hyvin helposti pois jaloista hoivapalveluiden pariin, pois omista kodeistaan. Omaiset eivät joko jaksa, viitsi, halua tai oikeasti voi auttaa. Yhteiskunta on velvollinen huolehtimaan vanhuksista laitoksissa tai hoivakodeissa, vaikka omassa kodissa ehtoopäivien viettäminen olisikin parempi ja yhteiskunnan kannalta jopa edullisempi vaihtoehto. Ymmärrän hyvin, että sairaala tai vanhainkoti on se oikea paikka silloin, kun kotona oleminen ei kerrassaan enää onnistu esimerkiksi jonkin toimintakykyä vahvasti rajoittavan sairauden takia. Siitä huolimatta kysyisin, väitetäänkö joskus mummujen ja pappojen olevan sairaampia ja heikompia kuin he oikeasti ovat, vain jotta heidät saadaan kunnalliseen hoitoon?

Monissa ulkomaisissa kulttuureissa vanhuuden ja vanhuksien kunnioittaminen on edelleen selvä asia, ja vanhemmat sukupolvet ovat luonnollinen osa perheketjua. Ei ilmeisesti tarvitse mennä Italiaa kauemmas katsomaan mallia. Myönnän, vanhuksista huolehtiminen ei varmasti päde kaikkiin italialaisiin tai kaikkiin ulkomaalaisiin. Suhtautuminen vanhuksiin voi olla jopa verrattain dramaattisen negatiivista, kuten siinä intialaisessa perheessä, joka jokin aika sitten dumppasi elävän mummunsa roskikseen. Suomalainen hyvinvointimalli puolestaan mahdollistaa sen, että omasta ikääntyvästä läheisestään ei edes tarvitse huolehtia. Nykyään kun hehkutetaan työvoimapulaa ja etenkin hoiva-alan tulevaa työvoimapulaa, ilmeisesti unohdetaan se, että monilla tulevilla vanhuksilla tosiaankin on lähiomaisia ja muuta perhettä, jotka omalla vaivannäöllään voisivat helpottaa yhteiskunnan painetta. Tiedotusvälineet paukuttavat lukuja siitä miten paljon eläköityneitä ja vanhuksia tulee olemaan ja miten suuren rasitteen he tulevat asettamaan hoivapalveluille. Ongelmaa ei tietenkään voida ratkaista kuinkas muuten kuin ulkomaisella työvoimalla. Onko näin, että kaikki ne eläköityneet vanhukset tulevat tarvitsemaan paikan vanhainkodista tai vuodeosastolta? Eikö edes osa heistä saa olla kotonaan loppuun asti, niin että apuna on oman perheen lisäksi esimerkiksi yhteiskunnan tarjoama kotisairaanhoito?

Siihen, jos ja kun omainen ei viitsi/jaksa/halua vaivautua auttamaan perheensä vanhusta, on hyvin vaikea vaikuttaa. Sehän on täysin kiinni omasta asenteesta. Asenteeseen saadaan jonkinlaista kosketuspintaa julkisuuden kautta, kuten esimerkiksi nykyinen kansanedustaja Risto Autio on tehnyt kertoessaan omasta sairaasta isästään, jonka kanssa asuu samassa kotitaloudessa. Kaikki eivät voi asua isänsä tai äitinsä kanssa samassa talossa vaikka haluaisivatkin, siitä ei olekaan kyse. Kyse on siitä, miten ikääntyvää voi auttaa niin, että hänen omatoimisuutensa ja kykynsä asua kotonaan säilyy mahdollisimman pitkälle. Yhteiskunnan toivoisin satsaavan rahaa nimenomaan vanhusten kotisairaanhoidon ja kotiavun lisäämiseen. Kotiin annettavaa apua eivät muutenkaan tarvitsisi ainoastaan vanhukset, vaan esimerkiksi yksinhuoltajaperheet ja vähävaraiset perheet, joissa on ehkä lisäksi moninaisia vaikkapa terveyteen liittyviä ongelmia. Tällaisia sosiaalityöhön liittyviä yhteiskunnan tukia on päinvastoin vain supistettu. Yksilön omatoimisuuden lisäämiseen kohdistuva apu on mielestäni nimenomaan se keino, jolla saadaan pidemmällä tähtäimellä aikaiseksi merkittäviä säästöjä.

Kukaan meistä ei kohtaloaan tiedä, mutta toivoahan saa. Millaisen vanhuuden sinä haluaisit? Miten sinä haluaisit tulla kohdelluksi sitten kun et enää jaksa pilkkoa omia polttopuitasi tai kun et enää muista kaikkien naapureiden puhelinnumeroja ulkoa?

Tiedän, että blogiani seuraa myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät Epäkorrektin teoriaan todennäköisesti muualla törmäisi, joten linkitän sen tähän. Luettavaa on paljon, mutta voit saada sitäkin enemmän tietoa.

Lisäys 4.1.2008: Epäkorrektin teoria on poistettu linkittämältäni sivustolta.

Jouduin tarkistamaan ruotsinkielisen sanan kirjoitusasun sanakirjasta. Runsas määrä pölyä leijahti ilmaan tanssahtelemaan lukulampun valokeilaan, kun otin kirjan hyllystä. En ole näköjään sitä tarvinnut sen jälkeen kun toissa vuonna epätoivoisena pänttäsin ruotsin kieltä virkamiesruotsin tenttiä varten. Näin ne taidot ruostuvat käytön puutteessa siitä huolimatta, että pidän itseäni jopa jonkinlaisena kieli-ihmisenä. Kielten oppiminen on aina ollut minulle helppoa ja mukavaa, yliopistossakin olen opiskellut kieliä ja työni sijoittuu hyvin kielipainotteiselle alalle. Vaikken opintopsykologiasta tai pedagogiikasta mitään tiedäkään, väittäisin silti että on ihmisiä, joiden päähän oman tai vieraan kielen kieliopit sun muut mukavat eivät mene millään ilveellä. Toisille kielten opiskelu aiheuttaa korkeita kielimuureja, joiden ylittämisessä on tekemistä. Tästä näkökulmasta ajatellen pidän esimerkiksi pakkoruotsia nykymuodossaan jokseenkin kohtuuttomana, mutta se jääköön vallan toisen blogimerkinnän aiheeksi.

Suomen tasavallan presidentti Tarja Halonen piti tänään uudenvuodenpuheensa. Seurasin lähetyksen suomenkielisen osuuden kuten yleensäkin, mutta tänä vuonna huomioni oli kohdistettu erityisesti puheen alkuun, sen ensimmäiseen sanaan. Kansalaiset.

Viime syksynä osallistuin Väestöntutkimuslaitoksen johtajan Ismo Söderlingin luennoille Turun yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella. Väestöliiton sivuilla olevan esittelyn mukaan Söderlingin asiantuntemus liittyy muuttoliikkeeseen, etnisiin suhteisiin ja väestöpolitiikkaan. Sinänsä Söderlingin luennot olivat hyvin mielenkiintoisia, mutta minua hämmästytti se miten helposti puhe kääntyi maahanmuuttoon, maahanmuuttoon ja maahanmuuttoon. Mielikuvaksi jäi, että Suomen ainoa pelastus, ratkaisu ja tulevaisuus on maahanmuutto sekä monikulttuurinen yhteiskunta. Suomen väestöpolitiikkahan ei tarkastele pelkästään meitä kantasuomalaisia, vaan myös täällä tilapäisesti tai pysyvästi asuvia ulkomaan kansalaisia. Söderling oli yhteen diaesitykseensä liittänyt pätkän presidenttimme puheesta 1.1.2006. (Löytyy ppt-tiedostona Turun yliopiston sivuilta). Siitä hän oli punaisella korostanut sanan “Kansalaiset”, jota hän paheksui. Söderlingin mielestä jokin muu ilmaisu puheen aloituksessa/tervehdyssä olisi parempi ja korrektimpi, koska Suomessahan on muitakin ihmisiä kuin suomalaisia.

Presidentin tervehdyksessä ei minun mielestäni ole mitään outoa. Tänään kuuntelin sitä avoimin mielin ja yritin löytää siitä jotain epäkorrektia ja epätasa-arvoista, mutta epäonnistuin. Presidentin ovat valinneet Suomen kansalaiset, joilla on tarpeeksi ikää voidakseen äänestää. En näe mitään syytä, miksi Suomen kansaa ja Suomen valtiota näennäisesti johtava henkilö ei voi tervehtiä nimenomaan kansalaisiaan. Miksi minun mielestäni tämä on tavallaan ihan mitätön pikkujuttu, mutta joku toinen näkee siinä isonkin kysymyksen? Ulkomaalaiset ovat täällä kukin mistäkin syystä. Joku kenties omaksuu kulttuurimme ja jopa suomalaisen elämäntavan ihan täysin ja on halukas luopumaan taustastaan. Tässä tapauksessa henkilö varmasti mieluusti kokee kuuluvansa osaksi sitä väestöä, jolle Halonen puheensa näennäisesti osoittaa. Vastaavasti täällä on myös henkilöitä, jotka ovat asuneet maassamme jopa 20 vuotta, mutta joiden identiteetti on muualla. Suomen Islamilaisen yhdyskunnan imaami Khodr Chebab on tästä elävä esimerkki. Itsenäisyyspäivämme juhlinnan tuoksinassa Chebab kertoi Helsingin Sanomille kunnoittavansa tätä maata, vaikka hänen identiteettinsä on kyllä muualla. Jos kulttuurinen itsetunto on muualla ja se on hyvin erilainen kuin esimerkiksi presidentti Halosella tai suomalaisilla yleensä, luulisin kyseisen henkilön mieluummin kuuntelevan omaa kulttuuriaan edustavan johtajan puhetta kenties omassa maassaan.

Jännityksellä odotan, joko ensi vuonna viesti menee perille presidentin kansliaan ja siellä vihdoin todetaan miten sopimatonta on puhua vain kansalaisille. Avomieheni ehdotti yleisluontoisemman ilmaisun “Hyvät naiset ja herrat, arvoisa juhlaväki sekä kolmannen maailman maahanmuuttajat” käyttämistä. Monikulttuurisuus on juuri tätä. Yhdestä pienestä asiasta tehdään iso. Näin edetään yksi kerrallaan. Muutetaan sitä, tätä ja tuota hiljaa hivuttamalla.

Alkaneesta vuodesta odotan mielenkiintoista. Henkilökohtaisessa elämässäni aion panostaa luomulihan ja riistan käyttämiseen ruokapöydässä tehotuotetun lihan sijaan. Tämä liittyy eläimiä käsitelleeseen kirjoitukseeni, jonka jälkeen uutisiin yhtäkkiä paukahtelivat hämmentävät kuvat suomalaisesta ja myös ulkomaalaisesta tuotantoeläinten kohtelusta. Ne saivat minut pohtimaan entistä enemmän eläimiin ja luontoon liittyviä asioita. Vaikkakin islamilainen kurkunleikkausperinne on mielestäni ongelma, sellainen on myös esimerkiksi porsitushäkit. Tästäkin aiheesta bloggailen lisää myöhemmin. Kevään ajan istun iloisesti luennoilla ja tenttikirjojen ääressä ja yritän ottaa opintovapaastani irti kaiken mitä saan. Sitä on myönnetty toukokuun loppuun asti, tosin on mahdollista että menen töihin aiemminkin. Ajatukset harhailevat jo nyt marraskuussalokakuussa, jolloin käydään kunnallisvaalit. Tokihan niihin liittyy myös henkilökohtainen osuus, mutta ennen kaikkea toivon näkeväni muutosta äänestyskäyttäytymisessä ja tuloksissa. Joko nyt ihmiset näyttävät sen oikean mielipiteensä äänestämällä… Vielä kun joku viisas keksisi miten kaikki nuorimmat äänioikeutetut saataisiin uurnille niin johan se lupailisi hyvää tämän maan tulevaa ajatellen.

Toivon kaikille suomalaisille ja myös muunmaalaisilla kaikkea hyvää. Kantasuomalaisena on vuonna 2008 vielä ainakin useimmilla asuinalueilla hyvä olla (Söderling kummeksui myös termin kantasuomalainen käyttämistä). Olen edelleen sen verran skeptinen, että luulen maailmasta löytyvän porukkaa, joka ensisijaisesti haluaa hyvää vain omalle maalleen, kulttuurilleen ja kansalleen. Heitä ei voisi vähempää kiinnostaa mikä on supisuomalaisten osuus tässä valtavassa maailmanlaajuisessa koneistossa. Jokohan olisi suomalaisten aika ajatella ihan ensin itseään, omaa maataan ja kansalaisiaan, sitten vasta muita. Viiden miljoonan porukalla tekee ihmeitä tässä maassa, mutta voiko sillä muuttaa maailmaa?