Tapasin viime viikon torstaina Kulmakunta-lehden toimittajan Lauri Simolan. Toimittajan tiivistelmä keskustelusta löytyy Kulmakunnan näköislehdestä, osoitteesta www.kulmis.fi.

Aion luonnollisesti avata jutun sisältöä enemmän ja paremmin ja niin hyvin kuin suinkin pystyn. Näin vältytään tahallisilta ja tahattomilta väärin ymmärtämisiltä puolin ja toisin. Toivottavasti.

Helsingin Sanomien juttua Perussuomalaisten Nuorten moku-päivältä on siirretty eteenpäin – toistaiseksi. Oma puheenvuoroni viime lauantaina kuulosti tältä:

Suomella on tavoite. Suomen on oltava aidosti monikulttuurinen yhteiskunta. Suomalaiset naiset seisovat tavoitteen etulinjassa. Moni kärkkäimmistä, isoäänisimmistä ja vaikutusvaltaisimmasta monikulttuurin puolestapuhujista on nainen. Suomi ei ole kehittämiskelpoinen sellaisenaan, vaan siitä on ensin tehtävä oikeasti monikulttuurinen, suvaitsevainen ja avoin yhteiskunta. Siitä, kuka monikulttuurisuuden kaikkine osa-alueineen on lanseerannut epäviralliseksi tulevaisuuden visioksi minulla ei ole tietoa. On myöskin epäselvää mitkä ovat ne syyt, jotka ovat johtaneet siihen, että monikulttuurisuus on nykytietojen valossa välttämätöntä ja tarpeellista Suomelle ja suomalaisille. Yksi taustainnoittaja voi olla se, että tässäkin asiassa välillä itsestään hieman liikoja luulevat suomalaiset haluavat näyttää miten me onnistumme monikulttuuristamisessa kun lähinaapurit ja muut eurooppalaiset kollegamme ovat siinä surkeasti epäonnistuneet.
Suomalaiset naiset voivat asettaa tällaisia yhteiskunnallisia tavoitteita ja he pääsevät myös tekemään työtä tavoitteidensa saavuttamisen eteen. Se onnistuu siksi, että he asuvat tasa-arvoisessa pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Tasa-arvo, erityisesti sukupuolten välinen tasa-arvo, Suomessa ja muualla Euroopassa on pitkän ajanjakson aikana kovalla työllä ja tahdolla saavutettu tila. Se on vaatinut sitkeää uurastusta ja vastoinkäymisten sietämistä niiltä naisilta, jotka ovat omalla työllään alkaneet vahvistaa naisten roolia ja osallisuutta yhteiskunnallisessa toiminnassa. Patriarkaaliseen elämäntyyliin tottuneilta vanhan ajan miehiltä myönnytys ja enemmistön hyväksyntä naisten aseman parantamiseen on ollut suuri teko. Tasa-arvon rakentamisen alkuaikoina miesten ja naisten aikaansaannokset ovat olleet suuria tekoja, joiden myötä länsimaat ja Suomi ovat voineet kehittyä sellaisiksi maiksi kuin ne nyt ovat.
Minulle sukupuolten tasa-arvo ei ole ainoastaan sitä montako senttiä ansaitsemani euro oikeasti onkaan tai kuka kotona pesee perunat – vaikka toki nämäkin ovat tärkeitä asioita, joilla on oma paikkansa keskusteluissa kodeissa ja julkisuudessa. Katson tasa-arvoa laajemmin. Näen sen sukupuolesta riippumattomana vapautena ja oikeutena, ja myös velvollisuutena, käydä koulua, opiskella ja työskennellä. Tasa-arvo on mahdollisuutta tehdä itsenäisiä, omaan henkilökohtaiseen elämään liittyviä valintoja menemisistään, tulemisistaan tai tekemisistään, tai vaikkapa siitä pysyykö sinkkuna vai meneekö naimisiin, ja jos päättääkin elää vain jonkinasteisessa parisuhteessa, voi itse valita mitä sukupuolta, kansaa tai uskontoa se kumppani edustaakaan. Tasa-arvo on myös luonnollinen osa normaalia arkipäivää, se koostuu normeista ja yhteisistä peli- ja käyttäytymissäännöistä, joita noudatamme ilman että kukaan meitä erikseen ohjaa tiettyyn suuntaan.
Kaikkeen löytyy aina poikkeuksia, kaikessa on aina jotain parannettavaa. Siitä huolimatta uskaltaudun tekemään yleistyksen ja sanon että Suomi on aika tasa-arvoinen maa. Täällä on aika hyvä olla sekä miesten, naisten että lasten. Kaikkialla maailmassa ei ole näin.
On olemassa maita ja kulttuureja, joissa naisen ja miehen välinen tasa-arvo on vallan jotain muuta. Sitä ei ole edes olemassa. Naiset eivät välttämättä saa juuri edes näkyä tai kuulua, he eivät saa opiskella, käydä töissä, ajaa autoa, omistaa tai periä omaisuutta. Kulttuurista ja maasta riippuen naiset eivät saa tehdä mitään näistä, tai he saavat tehdä joitain asioita tietyllä tavalla tai osaa näistä rajoitetusti – juuri sen maan ja kulttuurin omalla uniikilla tavalla. Nainen voi olla käytännössä miehen omaisuutta, jota voi hallita ja määrätä juuri siten kuin mies haluaa. Naisen elämää voidaan säädellä mitä brutaaleimmin keinoin, kuten ympärileikkauksella tai naittamalla hänet 10-vuotiaana naapurikylän 45-vuotiaalle miehelle, jolla on jo ennestään viisi muuta vaimoa.
En hyväksy ajatusta, että naiset ovat jollakin mittapuulla vähempiarvoisia kuin miehet, enkä varsinkaan hyväksy sukupuolten välisen epätasa-arvon äärimmäisiä toteutumismuotoja, joista äsken mainitsin muutaman esimerkin. Voin silti hyväksyä sen tosiasian, että jossakin päin maailmaa toimitaan mainituilla tavoilla, eikä niitä pidetä minään muuna kuin elämään kuuluvina asioina. Hyväksyn sen, että jossain muualla naisten asema on merkittävästi huonompi verrattuna meihin suomalaisiin naisiin. Epätasa-arvo, sekä sukupuolten, uskontojen kuin erillisten vähemmistöjenkin, on osa joitakin yhteiskuntia eivätkä ne yhteiskunnat muuksi muutu ulkopuolisten kaikkitietävien paheksunnasta, vaatimuksista tai pakotteista huolimatta, ellei todellinen halu muuttua lähde kyseessä olevan yhteiskunnan sisältä päin. Uskon itsenäisten maiden oikeuteen toimia asiassa kuin asiassa siten kuin ne parhaaksi näkevät. Mitä siitä seuraa, ja saavatko seuraamukset aikaan uusien valintojen tekemistä, on täysin eri asia.
Suomen monikulttuuristaminen on tapahtunut pääasiassa humanitäärisistä syistä ja humaanien maahantulokanavien kautta. Se puolestaan johtuu siitä, että maahanmuutosta ovat heränneet puhumaan pääasiassa naiset ja he katselevat maahanmuuttoa sellaisten arvojen kautta, jotka myötäilevät pehmeämpiä ja ihmisläheisempiä tapoja hahmottaa omaa ja muiden elämää. Näitä ovat esimerkiksi oikeudenmukaisuus, lähimmäisenrakkaus, hyvyys ja auttamisenhalu. Naiset tuntevat sääliä heikommassa tilanteessa olevia kohtaan ja kokevat syyllisyyttä siitä, että heillä itsellään on asiat näin hyvin. Nopein ja kätevin tapa tehdä määrittelemätön määrä hyvää on tuoda tänne ihmisiä huonommista oloista ja antaa heille vastikkeettomasti kaikki ne veroilla rahoitetut palvelut, etuudet ja taloudellinen turva mikä hyvinvointivaltiossa kuuluu kenelle tahansa Suomen kansalaiselle, mikäli hän ei kykene huolehtimaan itsestään. Samalla kun toimitaan oikein ja eettisesti korrektilla tavalla, saavutetaan monikulttuurinen, monikansallinen Suomi, joka ei ole ainoastaan tavoiteltava, positiivinen ja välttämätön asia, vaan myös voimavara ja rikkaus.
Silti, monikulttuuri on menoerä. Se maksaa rahaa ja aikaa, sekä kolauttaa länsimaista tasa-arvoajattelua. Vieraista maista ja hyvin erilaisista kulttuureista tulevat ihmiset tuovat mukanaan omat tapansa tehdä asioita. Ne eivät jää rajalle, vaan seuraavat tulijoiden mukana. Heidän tapansa ja uskomuksensa voivat säädellä elämää paljon radikaalimmin kuin me osaamme edes kuvitella, mikä puolestaan asettaa vaatimuksia ja paineita julkiselle sektorille, joka tasa-arvoperiaatteen mukaisesti joutuu mukautumaan myös tulijoiden näkemyksiin. Säännöt eivät enää olekaan kaikille samat.
Onko tapojen ja uskomusten mukaan muunneltava yhteiskunta enää tasa-arvoinen? Onko sen sisälle muodostunut erityisesti humaanin maahanmuuttopolitiikan seurauksena ryhmiä, jotka toimivat omien malliensa mukaan siitä huolimatta mitä yhteiskunnan kirjoitetut ja kirjoittamattomat lait sanovat? Kotimaasta ja muualta Euroopasta kantautuvat uutiset nuorten naisten kunniamurhista ja kunniaväkivallasta sekä järjestetyistä avioliitoista kertovat että näin on käynyt. Vieraiden kulttuurien, erilaisuuden ja suvaitsevaisuuden yltiöpäinen kunnioittaminen on noussut arvoasteikolla jopa tasa-arvoa ylemmäs. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa on ihmisiä, jotka elävät kaikille yhteisten sääntöjen mukaan, sekä ihmisiä, jotka elävät oman yhteisönsä ja kulttuurinsa sääntöjen mukaan.
Kansainvälisyys on hyvä asia ja kannatan sitä lämpimästi. Kansainvälisyys on eri asia kuin monikulttuurisuus. Mielestäni yksilöt ja yhteiskunnat voivat hyötyä merkittävästi esimerkiksi kielten opiskelusta, opiskelijavaihdosta, työskentelystä toisessa maassa ja pelkästä turistimatkailusta. Pienen maan, Suomen, joka on muutamassa vuosikymmenessä muuttunut kehitysmaasta moderniksi valtioksi valtavalla työllä ja yhteen hiileen puhaltamisella, samat arvot jakamalla, on nykypäivänä tekemistä globalisaation pyörteissä selviämisessä. Mutta se voi pärjätä vahvistamalla maan sisäistä yrittäjyyttä ja innovatiivisuutta, ja tukemalla yritysten kansainvälistä kaupankäyntiä.
Maailman köyhyys ja kurjuus eivät poistu humaanilla maahanmuuttopolitiikalla, siirtämällä ihmisiä paikasta toiseen, sillä siirrettyjen tilalle tulee uusia niin kauan kuin kurjuuden alkuperäiseen aiheuttajaan ei puututa. Me autamme huonommassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevia parhaiten auttamalla heitä auttamaan itse itseään. Koulutus, tieto ja taidot kantavat yli sukupolvien. Toimenpiteitä vaaditaan paitsi kansainvälisessä politiikassa myös ennen kaikkea paikallisella tasolla. Toipuakseen ja menestyäkseen kärsineiden yhteiskuntien on työskenneltävä yhteisiä tavoitteita kohti rinta rinnan siten, että sillä mitä uskontoa ja ryhmää naapuri edustaa ei ole mitään väliä. Onko se mahdollista? Jos ei ole, kenen on peiliin katsominen? Länsimaisen yltäkylläisyydestä aiheutuvaa moraalista krapulaa kärsivän nuoren naisen vai niiden kahden saman maan kansalaisen, jotka tappelevat keskenään ja joiden isoisätkin ovat aikoinaan tapelleet keskenään?

Perussuomalaisten Nuorten järjestämä monikulttuuripäivä lauantaina 19.7 oli menestys. Tapahtumaa varten varattu tila Turun kulttuurikeskuksessa oli ääriään myöten täynnä, eikä ihan jokaiselle riittänyt edes istuinta. Mielenkiintoisia aiheita jaksoi kuitenkin kuunnella vaikka seisoaltaan!

Puheenvuoroja käyttivät Jussi Halla-aho, Teemu Lahtinen, Freddy Van Wonterghem, Wali Hashi sekä tämän blogin pitäjä. Tilaisuuden alusti PS-nuorten puheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkala. Mukaan odotettiin myös demarinuorten turkulaista edustajaa Ahmed Al Chibibia, mutta hän jättäytyi pois ilmoittamatta asiasta. Ahmedin mielipiteet olisivat olleet tervetulleita, joten sinänsä harmi että hän ei ennakko-odotuksista huolimatta saapunut tilaisuuteen.

Arvostan kovasti sitä, että Wali Hashi ja Freddy Van Wonterghem toivat tilaisuuteen maahanmuuttajanäkökulmaa. Hashille haluan antaa erityiskiitoksen siitä, että hän puheenvuoronsa aluksi mainitsi miten hyvä on, että asioista keskustellaan.

Monikulttuurisuudestakin tarvitaan keskustelua, johon osallistuvat myös ne, joiden mielipiteet ovat mielestäsi vääriä. Näihin päiviin asti Suomen maahanmuuttotiedottamista on leimannut yksipuolisuus ja lähes tulkoon yksimielisyys. Kuten missä tahansa yhteiskunnallisia suuntia määrittelevässä pohdinnassa tarvitaan myös vastavoimia. Meidän kaikkien yhteinen tavoite on parempi Suomi, mutta saavutetaanko sitä olemalla asioista tismalleen samaa mieltä? Entäpä jos jollakin on vielä parempi idea, millä saataisiin aikaiseksi huomattavasti parempi lopputulos?

Lauantain tilaisuus oli menestyksekäs erityisesti siksi, että se oli ensimmäinen laatuaan. Puhetta ja täysi tupa kuulijoita riitti useaksi tunniksi siitä huolimatta, että moku-päivä järjestettiin keskellä kiivainta lomakautta. Helsingin Sanomien toimittaja ja kuvaaja olivat paikalla koko 8-tuntisen päivän, myös Varissuon kierroksen ajan. Turun Sanomat osallistui vain noin tunnin ajan kestäneelle lähiöreippailulle, mistä lehti raportoi näin ilman mitään tietoa siitä mistä kaikesta päivän aikana olikaan puhuttu.

Varissuolaisena haluan palauttaa mieleen sen asian, mitä olen eri tavoin yrittänyt aiemmissa blogipostauksissanikin tuoda esille eri sanankääntein ja eri yhteyksissä: maahanmuuttajat eivät ole Varissuon ainoa ongelma, mutta he ovat ihan ehdottomasti määräänsä nähden iso osa ongelmaa. Varissuon lähiössä, jonka työttömyysaste on 16,7 uusimman Turun kaupungin tilastokatsauksen mukaan, ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa asioiden olevan hyvin.Varissuon asukkaista 32 % on ulkomaalaisia. Vuonna 2005 koko Turun työttömyysasteen korkeimmat lukemat olivat ulkomaalaisilla: venäjänkielisillä 30,3 %, arabiankielisillä 55,9 %, kurdinkielisillä 50,2 % ja albaniankielisillä 49,5 %. Aika moni Turun ulkomaalainen asuu Varissuolla. On myös muistettava että Varissuolla on myös aika monta supisuomalaista työtöntä. Työttömyys ja toimettomuus eivät tee kenellekään hyvää, ja näiden ominaisuuksien kasautuminen yhdelle alueelle lisää pahoinvointia.

Perussuomalaiset Nuoret ovat hienoa porukkaa. Heillä oli rohkeutta järjestää kaikille avoin keskustelutilaisuus arasta aiheesta. Toivottavasti moku-päivästämme tulee perinne.

Erityisen ylpeä olen siitä, että Perussuomalaisiin Nuoriin sopii niin erilaista porukkaa. On erilaista taustaa ja tyyliä, koulutusta ja ammattia, mutta arvomaailmaan peilaamalla meillä kaikilla on paljon yhteistä. Hienoa!

Pohjanmaalla on mukavaa ensisijaisesti sen takia että siellä on perheenjäseniä ja ystäviä. Edellä mainittujen kanssa saa nauraa ja jutella mukavia ja vakavia. Maalla myös sattuu ja tapahtuu mielestäni merkittävä määrä hauskoja sattumuksia, joiden tahattomuudessa on harvoin mitään kyseenalaistamista. Viime perjantaina neljän aikoihin joku hieman huono-onnisempi traktorikuski oli kasannut hieman liian korkean rankakuorman ja nykäisi ohimennessään mukaansa epäonnekkaasti liian alhaalla roikkuneen PPO:n kaapelin. Kas näin mykistyivät lankapuhelimet siitä lähistöltä ja nettiyhteydet ilmoittivat puuttuvasta yhteydestä. Omalta kohdaltani tapahtuma sattui onnekkaaseen aikaan, sillä yli vuorokauden jatkunut yhteydettömyys ei viikonlopun ansiosta häirinnyt työntekoani. Olisipa voinut hiukan tympäistä, jos näin olisi käynyt tiistaina tai keskiviikkona.

Muistathan ensi lauantain Moku-päivän täällä Turussa – olethan tulossa paikalle? Tässä on hieno tilaisuus myös sinulle sanoa omakin mielipiteesi!

Ohessa vielä muisto Nivalasta. Kaukana kaunis, tasainen peltomaisema, edessä vajaa yhteys nykymaailmaan.

Mielipiteitä on niin monia kuin on mielipiteen esittäjiäkin. Luin runsaasti konkreettisia esimerkkejä sisältävän mielipidekirjoituksen sanomalehti Kalevasta. Kirjoitus käsitteli Peruspalvelukuntayhtymä Kalliota, joka aloitti toimintansa 1.1.2008. Nivalalainen hoitaja Marjut Holappa kuvaili Nivalan, Sievin, Alavieskan ja Ylivieskan välille luotua terveydenhuolto-organisaatiota seuraavin sanoin:

Nivala maksaa, Ylivieska päättää

Kallio – Suomen paras toteutunut PARAS-hanke. Näin kehuivat päättäjät muutama viikko sitten paikallislehdessä peruspalvelukuntayhtymää, joka hoitaa sosiaali- ja terveyspalvelut Ylivieskassa, Nivalassa, Alavieskassa ja Sievissä.

Mutta mikä on työntekijän mielipide? Nivalasta on tullut Kallion maksaja, Ylivieskasta päättäjä. Tuntuu, että Kallion toiminta on aloitettu ihan liian keskeneräisenä. Esimerkiksi vuoden vaihteessa saimme taistella palkkojemme perään, meitä nivalalaisia kun ei yhtäkkiä löytynytkään Kallion työntekijälistoilta. Ylivieskan sairaanhoitajilla on paremmat palkat kuin meillä Nivalassa. Tarvittiin oikein harmonisointityöryhmä asiaa tutkimaan, ja nyt palkkoja on luvattu nostaa.

Nivalassa tehtiin ennen Kalliota viikonloput aina yhdellä hoitajalla. Kun lakisääteiset ruoka- ja kahvitauot jäivät yleensä pitämättä, yritimme saada toista hoitajaa viikonloppuvuoroihin. Vastaus oli “ei tarvita”.

Nyt kun koko Kallion viikonloppupäivystys on Nivalassa, tulee Ylivieskasta kaksi hoitajaa ja heillä on oltava vielä nivalalainen hoitaja kaverina. Eli nyt onkin varaa kolmeen hoitajaan ja ylivieskalaisten matkakorvauksiin heidän tullessa jopa taksilla töihin.

Viime vuoden aikana Ylivieska vakinaisti väkeä, kun on tulossa Kallio. Nivalassa ei nimenomaan Kallion vuoksi sitä tehty. Nytkin seitsemän vuotta talossa ollut sijainen sai äitiyslomalle jäädessään kuulla, ettei sopimusta voida jatkaa, koska ei ole varmuutta jatkuvatko työt samassa työpisteessä.

Päivystysajanvaraukseen on luotu kallis puhelinlinjasto. Puhelut jakautuvat aamuisin neljään linjaan. Valitettavasti vastaamassa on yleensä vain kaksi hoitajaa, joten läpipääsy vaikeutuu. Samoin kiireettömässä vastaanotossa on yleensä vain yksi hoitaja, joten laboratoriotiedusteluihin ei aina saa vastausta, mikäli hoitaja on avustamassa lääkäriä.

Ylivieskan osastolta puuttuu kesäsijaisia. Nyt sinne on siirretty nivalalainen sairaanhoitaja, joka on poissa Nivalan sijaisreservistä. Eli Ylivieskaan lisätään henkilökuntaa, kun ovat saaneet niin paljon negatiivista palautetta.

Nivalan osalta johtopäätöksiä on tehty väärien toteutumalukujen pohjalta. Nivalan poliklinikalla olisi 1.1.-30.4. välisenä aikana ollut kahdella hoitajalla yhteensä 15 asiakaskontaktia, ja näin voidaan vetää johtopäätös, ettei Nivalaan tarvita lisää hoitajia.

Todelliset lukemat olivat kuitenkin yli 600 asiakaskontaktia molemmilla hoitajilla, yhteensä siis yli 1 200. Lukemien 1 200 ja 15 välillä on aika suuri ero.

Usein kuulee sanottavan, kuinka “vanhalla puolella oli niin hyvä, kun oli lasiluukku mihin ilmoittautua. Näki ainakin, että ovat tekevinään töitä!”. Emme me niiden punaisten valojen takana ihan vain ilkeyttämme istu piilossa. Kyllä me teeme töitä parhaamme mukaan – ja ennen kaikkea sen mukaan miten jaksamme!

Kuntayhtymän luojilla ja johtajilla on varmasti asiasta eri näkemys, mahdollisesti täysin päinvastainen. Yllä olevan mielipiteen kirjoittajan rohkeus kirjoittaa kuntayhtyhmän arjesta omalla nimellään on ihailtavaa. Huomionarvoista on mielestäni se, että hoitaja ei kuitenkaan hyökkää koko kuntayhtymäajatusta vastaan, vaan hänen mielestään se on käynnistetty keskeneräisenä. Jos vahinko on jo oikeasti tapahtunut, voidaanko se vielä korjata, miten ja millä aikataululla. Kuka mahdollisesta vahingosta kärsii – potilaat, työntekijät vai paperipinojensa takana kokouksesta ja palaverista toiseen suunnitelmia piirtävät päälliköt, johtajat ja vetäjät.

Näytelmän jatkumista odotellessamme ylivieskalaiset hoitajat voivat siis körötellä jatkossakin mittariautolla töihin Nivalaan. Välimatka 27 kilometriä.

Mikä irlantilaisia oikein vaivaa? Lähtevät pikku kesälomareissulle ja päätyvät tänne tekemään hävityksen kauhistuksen yksityisyrittäjien ylläpitämille leirintäalueille, harrastavat yleistä häiriö- ja huonoa käyttäytymistä ja ammuskelevat taajama-alueella lintuja ruoakseen.

Irlannissa asuessani ihmettelin aluksi kun siellä täällä minun silmiini normaalilta näyttävän asutuksen keskellä oli pientä kaatopaikkaa muistuttavia plänttejä, joilla hengaili monenkokoista- ja näköistä irlantilaista asuntovaunujensa kera. Tällaisia saastaisia tontintapaisia löytyi niin kaupungista kuin ihan maaseudultakin. Irlantilaiset tuttavani kuittaisut ihmettelyni olankohautuksella ja kädenheilautuksella, he ovat travellers, tuo on se niiden juttu ja ihan normaalia. Ylikonstaapeli Ilkka Rautava kummasteli tänään Aamulehdessä irlantilaisporukan käyttäytymistä: “En tiedä, miten päin he ovat tottuneet olemaan normioloissa.”

No, jos ne tämän vuosikymmenen alussa Irlannissa näkemäni matkailijoiden normiolot eivät ole muuttuneet tähän päivään mennessä, niin ne ovat kuta kuinkin samanlaisia kuin ne mitä olemme saaneet päivitellä nyt kesän ollessa kauneimmillaan. En tosin ole käynyt Irlannissa kuuteen vuoteen, joten minulla ei ole omakohtaista tai edes netin kautta saatua tuoretta tai faktapohjaista kokemusta asiasta.

Jotta en siis tekisi yleistyksiä vallan ilman ajankohtaista tietoa otin yhteyttä vanhaan ystävääni Irlannissa ja kysyin häneltä matkailijoiden tämän päivän kuulumisia kotikonnuillaan normioloissa. Ystäväni mukaan hänen tietääkseen matkailijoilla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin kaikilla muilla Irlannin kansalaisilla. Silti, valtio on velvollinen tarjoamaan ja ylläpitämään pysäköitymispaikkoja matkailijoille, jotta he voisivat ylläpitää paimentolaiselämäntyyliään. Valtiollisella tasolla on myös useita ohjelmia, joilla pyritään parantamaan heidän olosuhteitaan. Tästä huolimatta yksityisellä sektorilla on laajalle levinnyttä, mutta epävirallista syrjintää matkalaisia kohtaan. Kahden yhteisön välillä vallitsee kauan kestänyt epäluottamus. On olemassa aito huoli siitä, miten ihmisoikeudet, tasa-arvo ja kulttuurienvälinen kunnioitus toteutuu, ja näistä asioista puhutaan usein mediassa. Valtion tapaa kohdella matkailijoita ei kuitenkaan voi mitenkään verrata institutionaaliseen syrjintään mitä esimerkiksi romaanit Itä-Euroopassa kokevat. Irlannin lisäksi suurehkoja ryhmiä näitä matkaajia on Englannissa ja muualla Euroopassa, erityisesti Saksassa.

Ystäväni vastaus on hyvin diplomaattinen ja kohtelias, mutta muuta en tältä maailmanmatkaajalta odottaisikaan. Olen käynyt hänen kanssaan useita keskusteluja kulttuurien ja kansojen välisistä eroista, oikeasta ja väärästä ja siitä miten paljon ja kenen pitää suvaita. Ystäväni mielestä minulla olisi etenkin jälkimmäisestä kenties jotain oppimista, koska eräällä reissullaan jossain Afrikassa hän oli tavannut afrikkalaisen nuoren muslimimiehen, jota oli pyytänyt ottamaan minuun sähköpostitse yhteyttä. Sainkin odottamatta, pyytämättä ja yllättäen sähköpostin, jossa tämä henkilö tarjoutui antamaan minulle uusia ajatuksia ja mahdollisuuden keskustella “your issues”.

Vaikka irlantilaisia matkailijoita pyritään kotimaassaan auttamaan ja tukemaan monin tavoin, syvä juopa heidän ja muun kansan välillä on yhtä synkkä kuin tähänkin asti. Kun toisella osapuolella asiat ovat riittävän huonosti se joskus koetaan oikeutukseksi viitata kintaalla säännöille ja kielloille ja uhmata sitä jolla menee paremmin ihan tahallaan. Hämmästyttävää sen sijaan on se, että irlantilaisten ja suomalaisten välillä on samanlainen juopa, vaikka irlantilaiset tulivat tänne vasta tänä kesänä isommalla porukalla. Ehkä ei olekaan mitään juopaa tai epätasa-arvoa, vaan ehkä se vain on niin, että irlantilaisten mielestäni sotkeminen ja ilkivalta jne on vaan jotenkin ihan tavallista ja niin tekemisessä ei ole kerrassaan mitään eriskummallista. En minä tiedä onko se niin, mutta en ole myöskään valmis kieltämään sen mahdollisuuden olemassaoloa. Tässä lienee otettava lakki kouraan ja poistuttava takavasemmalle, sillä mikä oikeus meillä on sanoa irlantilaisille ettei näin tai noin saa tehdä. Aitoa ja oikeaa suvaitsemista on se, että antaa kaikkien kukkien kukkia ihan omalla tavallaan. Tällä menetelmällä päädymme myös puhtaaseen monikulttuurisuuteen, jossa kutakin kulttuuria harjoittava ryhmä saa tuusata juuri sitä mitä sattuu huvittamaan. Suvaitsemalla, mutta myös edellyttämällä suvaitsevaisuutta luodaan vain uusia sekakulttuureja, joissa kellään ei ole oikeasti kivaa.

—————————————————————————————————————————-

Lähdemme huomenna Nivalaan. Miehellä on kesälomaviikko ja hänellä on jo kova kiire päästä rakennusmieheksi veljeni pihasaunaprojektiin. Minä teen ensi viikon ihan normaalisti töitä. Työni on sellaista, että siihen ei periaatteessa muuta tarvitse kuin tietokoneen ja nettiyhteyden.

Kulmakunta N:o 26 2.7.2008 / Lauri Simola

Opettajakysely erittelee monikulttuurisuuden haasteita

Riittämätön suomen kielen taito, sekä suomalaisen kulttuurin ja tapojen puutteellinen hallinta. Nämä ovat suurimmat haasteet maahanmuuttajataustaisten lasten koulutiellä.

Tähän tulokseen päätyy Kaija Hämäläisen Turun ammatti-instituutille tekemä Monikulttuurisuuden haasteet perusopetuksessa -projektityö. Hämäläisen tutkimus keskittyy Varissuon kouluun, jonka oppilaista noin kaksi kolmasosaa on maahanmuuttajataustaisia. Hämäläisen projektityö pohjautuu Varissuon koulun opettajien täyttämien kyselylomakkeiden antiin.

Sen lisäksi, että opettaja-kysely kertoo monikultturisuuden aiheuttavan ongelmia Varissuon koulussa, ovat ongelmat kyselyn mukaan lisääntyneet viimeisen kahden vuoden aikana.

- Uskon, että ongelmien lisääntyminen johtuu maahanmuuttajataustaisten oppilaiden määrän jatkuvasta kasvusta, Hämäläinen näkee.

Uhittelua, nahistelua ja haukkumista

Opettajakyselyn paljastamat yleisimmät maahanmuuttajataustaisten oppilaiden ongelmatilanteet ovat alakouluikäisiä ajatellen hyvin perinteisen oloisia. Opettajakyselyssä mainitaan muun muassa uhittelut, nahistelut ja haukkumiset. Kyselyn mukaan oleellista kuitenkin on, että kyseistä häiriökäyttäytymistä esiintyy selkeästi useammin maahanmuuttajataustaisten oppilaiden parissa.

Ongelmatilanteiden ratkaisemiseksi toimitaan tavallisesti rangaistuksin, oppilaan uudelleen sijoituksella tai asiantuntija-apuun turvaamalla.

Kyselytuloksissa pistää erityisesti silmään opettajien yksimielisyys siitä, että kaikista tehokkaimmin häiriökäyttäytymiseen pystytään puuttumaan huoltajatapaamisten avulla. Silmiinpistävää tässä on se, että samaista puuttumiskeinoa käytetään kuitenkin kyselyn mukaan kaikkein vähiten.

- Pitää muistaa, että lasten ohessa myös maahanmuuttajavanhemmat ovat usein kokeneet kovia ja kaipaavat itsekin tukea. Siinä tilanteessa lasten kouluasiat jäävät helposti vähemmälle huomiolle, Hämäläinen selvittää.

Maahanmuuttajataustaisten vanhempien kielitaito onkin monessa tapauksessa niin heikko, että huoltajatapaamisiin tarvitaan paikalle tulkkia. Tulkkipalveluiden käyttäminen taas hankaloittaa tapaamisten järjestelyä, mikä on yhtenä osasyynä vanhempaintapaamisten vähäisyyteen.