Helsingin Sanomien juttua Perussuomalaisten Nuorten moku-päivältä on siirretty eteenpäin – toistaiseksi. Oma puheenvuoroni viime lauantaina kuulosti tältä:

Suomella on tavoite. Suomen on oltava aidosti monikulttuurinen yhteiskunta. Suomalaiset naiset seisovat tavoitteen etulinjassa. Moni kärkkäimmistä, isoäänisimmistä ja vaikutusvaltaisimmasta monikulttuurin puolestapuhujista on nainen. Suomi ei ole kehittämiskelpoinen sellaisenaan, vaan siitä on ensin tehtävä oikeasti monikulttuurinen, suvaitsevainen ja avoin yhteiskunta. Siitä, kuka monikulttuurisuuden kaikkine osa-alueineen on lanseerannut epäviralliseksi tulevaisuuden visioksi minulla ei ole tietoa. On myöskin epäselvää mitkä ovat ne syyt, jotka ovat johtaneet siihen, että monikulttuurisuus on nykytietojen valossa välttämätöntä ja tarpeellista Suomelle ja suomalaisille. Yksi taustainnoittaja voi olla se, että tässäkin asiassa välillä itsestään hieman liikoja luulevat suomalaiset haluavat näyttää miten me onnistumme monikulttuuristamisessa kun lähinaapurit ja muut eurooppalaiset kollegamme ovat siinä surkeasti epäonnistuneet.
Suomalaiset naiset voivat asettaa tällaisia yhteiskunnallisia tavoitteita ja he pääsevät myös tekemään työtä tavoitteidensa saavuttamisen eteen. Se onnistuu siksi, että he asuvat tasa-arvoisessa pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Tasa-arvo, erityisesti sukupuolten välinen tasa-arvo, Suomessa ja muualla Euroopassa on pitkän ajanjakson aikana kovalla työllä ja tahdolla saavutettu tila. Se on vaatinut sitkeää uurastusta ja vastoinkäymisten sietämistä niiltä naisilta, jotka ovat omalla työllään alkaneet vahvistaa naisten roolia ja osallisuutta yhteiskunnallisessa toiminnassa. Patriarkaaliseen elämäntyyliin tottuneilta vanhan ajan miehiltä myönnytys ja enemmistön hyväksyntä naisten aseman parantamiseen on ollut suuri teko. Tasa-arvon rakentamisen alkuaikoina miesten ja naisten aikaansaannokset ovat olleet suuria tekoja, joiden myötä länsimaat ja Suomi ovat voineet kehittyä sellaisiksi maiksi kuin ne nyt ovat.
Minulle sukupuolten tasa-arvo ei ole ainoastaan sitä montako senttiä ansaitsemani euro oikeasti onkaan tai kuka kotona pesee perunat – vaikka toki nämäkin ovat tärkeitä asioita, joilla on oma paikkansa keskusteluissa kodeissa ja julkisuudessa. Katson tasa-arvoa laajemmin. Näen sen sukupuolesta riippumattomana vapautena ja oikeutena, ja myös velvollisuutena, käydä koulua, opiskella ja työskennellä. Tasa-arvo on mahdollisuutta tehdä itsenäisiä, omaan henkilökohtaiseen elämään liittyviä valintoja menemisistään, tulemisistaan tai tekemisistään, tai vaikkapa siitä pysyykö sinkkuna vai meneekö naimisiin, ja jos päättääkin elää vain jonkinasteisessa parisuhteessa, voi itse valita mitä sukupuolta, kansaa tai uskontoa se kumppani edustaakaan. Tasa-arvo on myös luonnollinen osa normaalia arkipäivää, se koostuu normeista ja yhteisistä peli- ja käyttäytymissäännöistä, joita noudatamme ilman että kukaan meitä erikseen ohjaa tiettyyn suuntaan.
Kaikkeen löytyy aina poikkeuksia, kaikessa on aina jotain parannettavaa. Siitä huolimatta uskaltaudun tekemään yleistyksen ja sanon että Suomi on aika tasa-arvoinen maa. Täällä on aika hyvä olla sekä miesten, naisten että lasten. Kaikkialla maailmassa ei ole näin.
On olemassa maita ja kulttuureja, joissa naisen ja miehen välinen tasa-arvo on vallan jotain muuta. Sitä ei ole edes olemassa. Naiset eivät välttämättä saa juuri edes näkyä tai kuulua, he eivät saa opiskella, käydä töissä, ajaa autoa, omistaa tai periä omaisuutta. Kulttuurista ja maasta riippuen naiset eivät saa tehdä mitään näistä, tai he saavat tehdä joitain asioita tietyllä tavalla tai osaa näistä rajoitetusti – juuri sen maan ja kulttuurin omalla uniikilla tavalla. Nainen voi olla käytännössä miehen omaisuutta, jota voi hallita ja määrätä juuri siten kuin mies haluaa. Naisen elämää voidaan säädellä mitä brutaaleimmin keinoin, kuten ympärileikkauksella tai naittamalla hänet 10-vuotiaana naapurikylän 45-vuotiaalle miehelle, jolla on jo ennestään viisi muuta vaimoa.
En hyväksy ajatusta, että naiset ovat jollakin mittapuulla vähempiarvoisia kuin miehet, enkä varsinkaan hyväksy sukupuolten välisen epätasa-arvon äärimmäisiä toteutumismuotoja, joista äsken mainitsin muutaman esimerkin. Voin silti hyväksyä sen tosiasian, että jossakin päin maailmaa toimitaan mainituilla tavoilla, eikä niitä pidetä minään muuna kuin elämään kuuluvina asioina. Hyväksyn sen, että jossain muualla naisten asema on merkittävästi huonompi verrattuna meihin suomalaisiin naisiin. Epätasa-arvo, sekä sukupuolten, uskontojen kuin erillisten vähemmistöjenkin, on osa joitakin yhteiskuntia eivätkä ne yhteiskunnat muuksi muutu ulkopuolisten kaikkitietävien paheksunnasta, vaatimuksista tai pakotteista huolimatta, ellei todellinen halu muuttua lähde kyseessä olevan yhteiskunnan sisältä päin. Uskon itsenäisten maiden oikeuteen toimia asiassa kuin asiassa siten kuin ne parhaaksi näkevät. Mitä siitä seuraa, ja saavatko seuraamukset aikaan uusien valintojen tekemistä, on täysin eri asia.
Suomen monikulttuuristaminen on tapahtunut pääasiassa humanitäärisistä syistä ja humaanien maahantulokanavien kautta. Se puolestaan johtuu siitä, että maahanmuutosta ovat heränneet puhumaan pääasiassa naiset ja he katselevat maahanmuuttoa sellaisten arvojen kautta, jotka myötäilevät pehmeämpiä ja ihmisläheisempiä tapoja hahmottaa omaa ja muiden elämää. Näitä ovat esimerkiksi oikeudenmukaisuus, lähimmäisenrakkaus, hyvyys ja auttamisenhalu. Naiset tuntevat sääliä heikommassa tilanteessa olevia kohtaan ja kokevat syyllisyyttä siitä, että heillä itsellään on asiat näin hyvin. Nopein ja kätevin tapa tehdä määrittelemätön määrä hyvää on tuoda tänne ihmisiä huonommista oloista ja antaa heille vastikkeettomasti kaikki ne veroilla rahoitetut palvelut, etuudet ja taloudellinen turva mikä hyvinvointivaltiossa kuuluu kenelle tahansa Suomen kansalaiselle, mikäli hän ei kykene huolehtimaan itsestään. Samalla kun toimitaan oikein ja eettisesti korrektilla tavalla, saavutetaan monikulttuurinen, monikansallinen Suomi, joka ei ole ainoastaan tavoiteltava, positiivinen ja välttämätön asia, vaan myös voimavara ja rikkaus.
Silti, monikulttuuri on menoerä. Se maksaa rahaa ja aikaa, sekä kolauttaa länsimaista tasa-arvoajattelua. Vieraista maista ja hyvin erilaisista kulttuureista tulevat ihmiset tuovat mukanaan omat tapansa tehdä asioita. Ne eivät jää rajalle, vaan seuraavat tulijoiden mukana. Heidän tapansa ja uskomuksensa voivat säädellä elämää paljon radikaalimmin kuin me osaamme edes kuvitella, mikä puolestaan asettaa vaatimuksia ja paineita julkiselle sektorille, joka tasa-arvoperiaatteen mukaisesti joutuu mukautumaan myös tulijoiden näkemyksiin. Säännöt eivät enää olekaan kaikille samat.
Onko tapojen ja uskomusten mukaan muunneltava yhteiskunta enää tasa-arvoinen? Onko sen sisälle muodostunut erityisesti humaanin maahanmuuttopolitiikan seurauksena ryhmiä, jotka toimivat omien malliensa mukaan siitä huolimatta mitä yhteiskunnan kirjoitetut ja kirjoittamattomat lait sanovat? Kotimaasta ja muualta Euroopasta kantautuvat uutiset nuorten naisten kunniamurhista ja kunniaväkivallasta sekä järjestetyistä avioliitoista kertovat että näin on käynyt. Vieraiden kulttuurien, erilaisuuden ja suvaitsevaisuuden yltiöpäinen kunnioittaminen on noussut arvoasteikolla jopa tasa-arvoa ylemmäs. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa on ihmisiä, jotka elävät kaikille yhteisten sääntöjen mukaan, sekä ihmisiä, jotka elävät oman yhteisönsä ja kulttuurinsa sääntöjen mukaan.
Kansainvälisyys on hyvä asia ja kannatan sitä lämpimästi. Kansainvälisyys on eri asia kuin monikulttuurisuus. Mielestäni yksilöt ja yhteiskunnat voivat hyötyä merkittävästi esimerkiksi kielten opiskelusta, opiskelijavaihdosta, työskentelystä toisessa maassa ja pelkästä turistimatkailusta. Pienen maan, Suomen, joka on muutamassa vuosikymmenessä muuttunut kehitysmaasta moderniksi valtioksi valtavalla työllä ja yhteen hiileen puhaltamisella, samat arvot jakamalla, on nykypäivänä tekemistä globalisaation pyörteissä selviämisessä. Mutta se voi pärjätä vahvistamalla maan sisäistä yrittäjyyttä ja innovatiivisuutta, ja tukemalla yritysten kansainvälistä kaupankäyntiä.
Maailman köyhyys ja kurjuus eivät poistu humaanilla maahanmuuttopolitiikalla, siirtämällä ihmisiä paikasta toiseen, sillä siirrettyjen tilalle tulee uusia niin kauan kuin kurjuuden alkuperäiseen aiheuttajaan ei puututa. Me autamme huonommassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevia parhaiten auttamalla heitä auttamaan itse itseään. Koulutus, tieto ja taidot kantavat yli sukupolvien. Toimenpiteitä vaaditaan paitsi kansainvälisessä politiikassa myös ennen kaikkea paikallisella tasolla. Toipuakseen ja menestyäkseen kärsineiden yhteiskuntien on työskenneltävä yhteisiä tavoitteita kohti rinta rinnan siten, että sillä mitä uskontoa ja ryhmää naapuri edustaa ei ole mitään väliä. Onko se mahdollista? Jos ei ole, kenen on peiliin katsominen? Länsimaisen yltäkylläisyydestä aiheutuvaa moraalista krapulaa kärsivän nuoren naisen vai niiden kahden saman maan kansalaisen, jotka tappelevat keskenään ja joiden isoisätkin ovat aikoinaan tapelleet keskenään?