Muutama päivä sitten sain sähköpostin, jossa minulta tiedusteltiin rehellistä mielipidettäni meneillä olevasta aselakikeskustelusta, metsästyksestä ja ampumaurheilusta. Kysymys oli erittäin hyvin aseteltu siten, että siitä ei voinut mitenkään päätellä kysyjän näkökulmaa aiheisiin.

Kauhajoen joukkomurhan jälkeen Perussuomalaiset Nuorten hallitus julkaisi kannanottonsa nuorten mielenterveystyöstä, jonka surkea nykytilanne heijastuu yhteiskuntaamme monin tavoin. Koulutovereiden ja itsensä tappaminen on yksi henkisen pahoinvoinnin äärimmäinen ilmentymä. Perussuomalaisten Nuorten hallituksen jäsenenä ja myös yksityishenkilönä allekirjoitan kannanoton täysin. Kauhajoen tapahtumien analysointi julkisessa keskustelussa on tietenkin iso kokonaisuus, mutta inhimillinen puoli on jäänyt mielestäni uutisoinnissa taka-alalle, kun keskustelijat ovat kilvan keskittyneet vaatimaan erilaisia kieltoja, rajoituksia tai rangaistuksia aseiden käyttöön ja hankintaan liittyen.

Vieroksun kovasti kaikenlaista totaalikieltojen käyttöön ottamista, mutta toisaalta ymmärrän hyvin kuinka moni voisi tällaisen jokaista järkyttäneen tapauksen seurauksena kuvitella esimerkiksi käsiaseiden kieltämisen estävän samanlaisen tapahtuman toistumisen. Toisaalta näin kunnallisvaalien alla on myös hyvin helppo esiintyä hyväntekijänä ja tarjota syyllistä hopealautasella. Epäilen, että asia on näin yksinkertainen. Sen takia päätin tehdä erillisen blogimerkinnän omasta näkökulmastani aselakikeskusteluun, metsästykseen ja ampumaurheiluun. Kaikkiin näihin liittyy aseet ja ampuminen, joihin nyt on kytkeytynyt valtava määrä surua, vihaa ja katkeruutta. Alla oleva perustuu osittain sähköpostivastaukseeni mielipidettäni kysyneelle henkilölle.

En ole itse koskaan ampunut minkäänlaisella aseella tai ollut mukana metsästämässä. En ole perehtynyt aseiden historiaan, asetyyppeihin tai ylipäätään minkäänlaiseen aseisiin liittyvään tietoihin, koska minussa ne eivät ole herättäneet sen kummempia intohimoja puolesta tai vastaan. Tämä johtuu ensinnäkin todennäköisesti siitä, että sukupuoleni takia aseet ja ammunta eivät useimmiten ole se ensimmäinen harrastus, joka tulee mieleen. Toisaalta en ole havainnut yhteiskunnassamme sellaisia aseisiin liittyviä tapahtumia, joiden takia tavallinen ihminen (tässä puhun itsestäni) olisi joutunut punnitsemaan niiden olemassaoloa Suomessa. Aseita, metsästäjiä ja ampumaurheilun harrastajia on ollut tässä maassa ns. pilvin pimein jo kauan. Jostain syystä vasta viime aikoina aseiden ja alan harrastajien määrää on korostettu.
Vaikka minulla ei ole ollut henkilökohtaista kontaktia aiheeseen, monille sukuni miehille metsästäminen ja jossain määrin myös esimerkiksi tarkkuusammunta radalla ovat olleet tärkeitä harrastuksia jo vuosien ajan. Heille metsästäminen ei ole ampumista ja tappamista. Heille metsästäminen on lähellä luontoa olemista, terveellisestä ulkoilmasta nauttimista ja riistanhoitoa lain määräämällä tavalla. Metsästyksessä ovat tärkeässä roolissa myös koirat, jotka ovat jahtikauden aikana luotettavia apureita ja sen ulkopuolella ystäviä, perheenjäseniä.

Näin minäkin asiaan suhtaudun, vaikka en itse millään tavalla ole metsästystilanteissa osallisena. Pakastimestani löytyy edelleen veljeni viime syksynä kaataman hirven lihaa. Paremman kokin hyppysissä tuollaiset herkut eivät olisi jääneet näin kauaksi aikaa odottelemaan. Tämänvuotista saalista ei ole vielä ehtinyt Pohjanmaalta tänne Turkuun asti, mutta eiköhän sitä pääse maistamaan kun menen paikan päällä käymään.

Metsästäminen on mielestäni täysin hyväksyttävää silloin kun se tehdään kestävältä pohjalta, eettisesti ympäristöä ja eläintä kunnioittaen, välttäen tarpeetonta kärsimyksen aiheuttamista saaliseläimelle. Tässä mielessä toivon metsästyskulttuurin ja metsästystaitojen kehittymistä ja eritoten metsästäjäporukoissa toimivan sosiaalisen kontrollin toteutumista siten, että juttuja metsään kitumalla kuolemaan karanneista haavakoista ei tarvitsisi kuulla. Monenlaista räiskijää mahtuu epäilemättä myös metsästäjien laajaan joukkoon.

En ole koskaan nähnyt mitään ongelmaa ampumaurheilussa. Asiaa tuntemattoman silmissä se näyttää harrastukselta, joka vaatii keskittymiskykyä, kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä harjoittelussa – kaikki monella tapaa hyödyllisiä ominaisuuksia, joiden treenaamisesta hyötyvät elämän muutkin osa-alueet.

En ole myöskään koskaan ajatellut, että Suomen aselaissa olisi jotain erityistä vikaa tai merkittävää puutetta. Viimeaikaiset tapahtumat huomioiden tehostaisin ensisijaisesti jo nyt voimassa olevien lakien säntillisempää, suorastaan pilkuntarkkaa noudattamista. Kun kuulin Jokelan ja Kauhajoen tapahtumista, tai vastaavista tapauksista Amerikassa, ensimmäinen ajatukseni on aina ollut se, että joku ihminen on sairastunut mieleltään niin pahasti, että hän menee tekemään tällaista. En ole pohtinut tilannetta aseiden tai niihin käsiksi pääsemisen kannalta vaan sen, että joukkomurhat tehneessä henkilössä ja kenties hänen lähiympäristössään on ollut jotain vikaa. Terve, henkisesti tasapainoinen ihminen ei tee kädessään olevalla aseella tällaista pahaa, sillä aseet eivät tapa, vaan niitä käyttävät ihmiset. Syyllisiä ja syyllisyyttä edesauttaneita osatekijöitä hakisin jostain ihan muualta.

Keinoja toisten ihmisten ja itsensä vahingoittamiseen on monia. Mielestäni tärkeintä olisi pohtia mikä ajaa joitakin ihmisiä epätoivoisiin tekoihin ja miten me voisimme niitä estää. Nykyään vallalla oleva yltiöyksilöllisyys estää tehokkaasti puuttumisen toisten ihmisten asioihin. Vaikka sinulla menisi kuinka huonosti ja vaikka muut spekuloisivat kuulumisillasi ja voinnillasi, kuinka moni heistä loppujen lopuksi haluaa, viitsii, jaksaa tai uskaltaa tarttua käteesi ja kysyä onko sinulla kaikki hyvin.