Ajamme auton silloin tällöin jonkin huoltamon pesukadun läpi. Sisätilojen siivous onkin sitten käsityötä, suurimmilta osin ihan mukavaa puuhastelua parkkihallin varjossa jos ilma on muuten sopivan lämmin. Turkuun on jokin aika sitten avattu uusi yritys, joka tarjoaa erilaisia autonpesupalveluita. Automme sattui tässä olemaan pölyinen sekä sisältä että ulkoa, joten päätimme kyseisen yrityksen ohi ajaessamme pistäytyä kysymässä milloin heiltä löytyisi aika automme perusteelliseen puhdistukseen.

Sopiva aika löytyikin nopeasti. Viedessämme auton pestäväksi sen ympärillä alkoi häärimään kolme miestä. Vain vajaan tunnin kuluttua pääsimme ajelemaan siistillä, raikkaantuoksuisella autolla. Myös peräkontti oli putsattu kunnolla ja jopa moottori pesty niin että se näytti kuin uudelta. Työn jälki oli kouluarvosanoin mielestäni komea 9.

Kaikki tämä vain 35 eurolla (sis. alv). Maksu onnistui ainoastaan käteisellä eikä kassakonetta ollut. Kuitin sain pyynnöstä, mutta siitä ei jäänyt toista kappaletta palvelun myyneelle henkilölle. Saimme hyvää palvelua ja puhtaan auton puoli-ilmaiseksi ja vältyin itse viheliäiseltä hommalta, eli auton takaikkunan sisäpuolen puhdistukselta. Miksi siis mielestäni tässä yhtälössä mättää jokin?

Meillä käy kotona siivooja. Joka perjantaiaamu yhden hengen siivousyritystä pitävä mukava rouva käy tekemässä meillä viikkosiivouksen. Työhön kuluu keskimäärin kaksi tuntia, joskus enemmän, joskus vähemmän. Työtunnin hinta on hieman yli 30 euroa (sis. alv) ja se kattaa työn ja siihen tarvittavat välineet ja pesuaineet imuria lukuunottamatta. Tehty työ laskutetaan kerran kuukaudessa. Ostamalla tällaisen palvelun saamme paitsi nauttia siististä kodista myös tukea itsensä työllistävän henkilön yritystoimintaa. Ilman kotitalousvähennysoikeutta en kuitenkaan käyttäisi kotisiivouspalvelua, sillä se olisi minulle liian kallista.

Roskaruoka on ihanaa, kohtuudella, silloin tällöin. Suosikkipaikkani kunnon rasvaräjähdykseen on turkulainen Woti’s. Muutaman euron pizzojen ostamisen olen lopettanut ajat sitten. Tuolloin en vielä hämmästellyt sitä, miten viiden euron ravintola-annosten myynti voi olla kannattavaa, vaan asian ratkaisi makumieltymykset. Nykyään ihmettelen jo hintojakin, joilla pizzaravintolat tuotteitaan tarjoavat useimmissa alan yrityksissä.

Ostamani autonpesupalvelun tarjosi ulkomaalaistaustainen henkilö. Kaikki paikalla olleet kolme miestä olivat ulkomaalaisia. Minulle ei ole mitään väliä sillä, mitä kansallisuutta edustavalta ihmiseltä ostan palvelun. Minulle tärkeää on se, että työ josta maksan tehdään kunnolla ja että yrittäjä suorittaa toiminnastaan lakisääteiset maksut. Tähän sisältyy riittävä korvaus työn suorittaneelle työntekijälle. Kieroilu ja huijaus onnistuu minkä tahansa kansalaisuuden edustajilta ja ne temput, jotka suomalaiset epärehelliset yrittäjät ovat oppineet sujuvat taatusti myös täällä olevilta ulkomaalaisilta. Mielestäni kuititonta kaupankäyntiä ja hintojen polkemista vähätellään julkisessa keskustelussa. Olosuhteet luoneilla ei tietenkään ole edes halua keskustellakaan itselleen epämiellyttävän tilanteen kääntöpuolesta.

Jos veroja korotetaan tarpeeksi, veronmaksajalta loppuu ennen pitkään veronmaksuhalukkuus etenkin jos hän ei koe saavansa veroilleen tarvitsemaansa vastinetta. Jos pykälien määräämien pelisääntöjen mukaisesti toimivien yrittäjien määrä vähenee, loppuuko myös heiltä kiinnostus tilittää toimintansa pyörittämisen edellytyksenä yhtä sun toista erinäisiin kassoihin ja kirstuihin?

Minusta tuntuu, että tie, jolla olemme pimeän työn tekemisessä, pimeän työvoiman ja alipalkattujen ulkomaalaisten komennusmiesten käytössä ei ole kestävä tie. Tässäkin asiassa seurannemme esimerkin omaisesti edellämme kulkevia muita Euroopan maita. Sopiva kuvaus Britannian nykymeiningistä löytyy esimerkiksi tästä Taloussanomien kolumnista.

Voittajia ja häviäjiä on meilläkin. Arvaa kumpia näen enemmän kotilähiössäni Varissuolla?

Vesa-Matti Saarakkala
puh. 0400 917 353
puheenjohtaja
Perussuomalaiset Nuoret ry

Kauniin ja aurinkoisen illan päätteeksi Varsinais-Suomen Perussuomalaiset valitsivat tänään pidetyssä kevätkokouksessaan kaikki 17 ehdokastaan ensi vuonna käytäviin eduskuntavaaleihin. Olen yksi heistä. Olen hyvin ylpeä, iloinen ja tyytyväinen ollessani osa ehdokasjoukkoamme, johon kuuluvat seuraavat henkilöt:

Aura:  Torsti  Äärelä
Kaarina:  Kari  Yrjänäinen
Laitila:  Seppo  Rinne
Loimaa:  Tuija  Ketonen
Marttila:  Lauri  Heikkilä
Masku:  Ritva  “Kike”  Elomaa
Nousiainen:  Ilpo  Haalisto
Raisio:  Sirke  Peltokorpi
Salo:  Anneli  Suominen,  Klaus  Hemanus,  Sanna  Leivonen
Turku:  Maria  Lohela,  Erkki  Koskinen,  Kari  Salminen,  Antti  Hautamäki, Kimmo  Sjöholm
Uusikaupunki:  Veijo  Nummi

Valintoihin ei päädytty täysin yksimielisesti, vaan saimme jännittää muutamaa tiukkaa äänestystulosta. Kiitos minua äänestäneille ja tsempanneille! Tällä listalla pääsemme eteenpäin positiivisella ja reilulla meiningillä. Politiikkaa ei tehdä yksin eikä yksinäisenä, vaan se on porukalla toteutettava projekti, jossa jokaisen on kannettava vastuuta. Tästä syystä olen enemmän kuin innoissani päästessäni nyt osaksi tiimiä, jossa jokaisella on luonnollisesti omat tavoitteet, mutta myös yhteiset.

Tuoreiden kannatusmittausten tukemana on meidän Perussuomalaisten tosi hyvä jatkaa paitsi Varsinais-Suomessa myös koko maassa. Mittaukset ovat mittauksia, mutta hyvästä tuloksesta saa tietenkin jokainen hyvän fiiliksen.

Vaalikampanjan teemoihin palataan tuonnempana, sillä puolueemme eduskuntavaaliohjelmatyöryhmän työ on vielä kesken.

Turun Perussuomalaisten hallitus valitsi tänään kahdeksan henkilöä, joita esitetään Perussuomalaisten Varsinais-Suomen piirin eduskuntavaaliehdokkaiksi. Olen yksi noista kahdeksasta henkilöstä. Piiri tekee päätöksen vaalipiirin kaikista ehdokkaista myöhemmin. Viime kädessä myös puoluehallituksella on mahdollisuus vaikuttaa asiaan.

Kaikki kahdeksan turkulaista eivät todennäköisesti lopulliselle listalle mahdu. Oma toiveeni on, että ehdokaslista koostuu vilpittömin mielin liikkeellä olevista henkilöistä, joilla on halua ja tahtoa ajaa koko puolueen asiaa ja ohjelmaa. Oma kampanja, millainen se sitten kullakin onkaan, on tärkeä, mutta sen kantavana voimani soisin näkeväni yhteisen päämäärän: vaalivoiton.

Jokainen nauttii onnistumisesta, pärjäämisestä ja menestyksestä. Niitä hetkiä jopa kaipaa, jos edellisestä on kulunut tovi. Myös toisten saavutuksista voi iloita, mutta on myös mahdollista että onnen sijaan mielen valtaa kateus ja katkeruus onnistujaa kohtaan. Jos jotain olen lyhyen poliittisen kokemukseni aikana huomannut, se on se että kateellisten tai katkerien ei kannattaisi tähän touhuun osallistua lainkaan. Vihreän myrkyn takaa kyräily vie kohtuuttomasti kaikkien mukana olevien voimavaroja.

En vielä tiedä olenko mukana ehdokaslistalla ensi vuoden vaaleissa, sillä minä en asiaa päätä. Yhtä kaikki aion olla tavalla tai toisella menossa mukana tekemässä työtä puolueen eteen. Kun liityin kolme vuotta sitten Perussuomalaisten jäseneksi katsoin kaikkien mediassa puolueesta viljeltyjen  juntti-, änkyrä-, mitälie-leimojen taakse. Löysin sieltä juuri sellaisia ihmisiä, kuin puolueen ohjelman perusteella uskoin löytäväni. Toivon mitä parhainta onnistumista vaaleissa jokaiselle rehelliselle ja rohkealle poliittiselle toimijalle.

When I thought about what to say to you I made the choise between topics based on a theme that is common to all of us, that crosses many borders. That is the freedom of speech.

Freedom of opinion, freedom of expression. Our shared value has many names and many forms, but it is an important if not the most important of our fundamental rights as people. Many Europeans share that thought. I say many, not all, because today it is very clear how certain contributors, political and elsewhere, are expressing willingness to control that freedom.

People in Finland, Sweden and Denmark are doing pretty good – aren’t we? One should never be completely satisfied with the current situation as then there is no more room for improvement. Societies never live in a stable environment but they keep facing new natural and man-created phenomenon that maintain a constant atmosphere of change. As examples of rather recent phenomenon I would like to bring up the debates about global warming, immigration and multiculturalism. These three topics bring about passionate opinions that are not always based on reasoning or facts but feelings.

An older example of distorted freedom of expression comes from Finland. Finland’s history in freedom of speech has been quite bleak in the recent decades. What started as a war between Finland and Soviet Union in the 1930s and 1940s later on continued as mental violence – which took the form in Finnish self-censorship. The media of the time, mainly newspapers and TV, did not publish anything critical of the Soviet Union. Even the average citizen felt the tenseness of the atmosphere. You were not to say aloud things that were considered inappropriate. My mother and my grandmother remember well, how limited, even forbidden, it was to say anything negative about the Soviet Union in public.

Some consider this era of silence and censorship, which lasted from the 1960s to even up until when the Soviet Union broke apart, as a survival strategy that a small nation used against a much greater power. Later on the self-cencorship which the Finnish imposed upon themselves has been widely criticized and it is often brought up in different contexts. Even with our questionable background in issues relating to freedom of opinion and speech we have drifted into somewhat similar situation today. This time the regulator of discussion is not the big and the bad Soviet Union and Finnish politicians bowing down to it, but issues about immigration and multiculturalism.

Based on our past we could say that Finland has a tradition of silence, cencorship and manouevering of opinions. For some years now, fanatic liberal leftist models of thinking have been on top of the discussion. Such ideologies and beliefs have been widely marketed through the media as the only correct and acceptable way of thinking. Any differing opinions have been analysed against those ideas as if the different opinions are not just as valid and just as correct simply as they are. People voicing opposing opinions have not been silenced by scaring them to death but by branding them racist and intolerant which has worked very well as it is an effective means of putting someone to shame. When reaching for the politically correct level of debate in public and in the media the people in charge, the leading decision-makers, have become more worried about how to limit the freedom of opinion rather than about how to make sure that right is guaranteed to everybody.

People who are for the freedom of opinion and against the concensus way of thinking exist – just as they always have. I believe that there are a lot of people like that right here in this room. These people have the knowledge, skill and will to talk about the flaws in the society, the challenges and problems we must conquer. There are many serious questions to solve, and immigration-related matters are not the only ones – but their role becomes bigger and bigger as a result of current politics. As any other issue, this will bring about views for and against. And that is absolutely fine just as long as we all remember that both sides, and everything in between, has the right to their opinion and to say it.

The right to on opinion is not about whether that opinion fulfills the qualitative or ethical standards for an opinion laid out by someone else. The freedom of speech is not about whether someone gets sad or upset after reading or hearing another person’s opinion. Human interaction and conversations constantly create situations where someone feels offended. It is not the responsibility of the society or political parties to mend broken hearts or hurt pride. Instead, their job is to guarantee the people wellbeing, security and education. They need to provide resources, with which each individual can prosper and participate in the development of the society according to their own capability. Everybody’s input is needed. Everybody has rights, but they go hand in hand with responsibilities. Just as well each opinion is important and needed. We have cherished this value and it has made us proud.

Many people have arrived in Europe claiming they had to leave their homes because they had wrong opinions. I hope that no-one has to leave here for not saying the right thing.

Thank you.

Osallistun parhaillaan Tanskan kansanpuolueen nuorisojärjestön vuosikokoukseen Odensessa, Tanskassa. Toisena Perussuomalaisten nuorten edustajana paikalla on Jenna Simula Oulusta. Matkan kustannukset kattaa Tanskan kansanpuolueen nuorisojärjestö. Kaksipäiväisen kokouksen virallinen osuus alkaa pian. Myös meillä kokousvieraille on varattu mahdollisuus puheenvuoroon, ja omani tulee käsittelemään sananvapautta.Julkaisen puheeni täällä blogissa myöhemmin.

Tapasin muutaman DFU:n (Dansk Folkepartis Ungdom) edustajan jo viime syksynä Pohjoismaiden Nuorten Neuvoston kokouksessa Tukholmassa, joten on ollut todella mukavaa nähdä heidät uudelleen. Tanskalaiset ovat yleensäkin hyvin iloisia ja vapautuneita ja uusia tuttavuuksia on täällä jo helposti muodostunut, mutta keskustelunaiheissa on toistaiseksi käynyt hyvin selväksi miten samankaltaisia ongelmia jaamme. Niistä enemmän myöhemmin.

Vaikka kokouksen sisältö taitaa pitkältä mennä ns. ohi korvien, sillä tanskan puheen ymmärtäminen on vähintäänkin vähän niin ja näin, olemme jo sopineet että saamme viereemme “kuiskaajan”, joka tiivistää aina muutamalla sanalla englanniksi kulloinkin käsiteltävän aiheen. Varaudun kokoukseen läppärin kera, jotta saan naputeltua pääkohdat muistiin samantien.

Huomenna kokouksessa vierailee myös Tanskan kansanpuolueen puheenjohtaja Pia Kjærsgaard, joka joutuu pääsääntöisesti kulkemaan henkivartijoiden saattelemana.Terveisiä siis sateisesta, mutta jo huomattavasti keväisemmästä Odensesta. Perussuomalaiset Nuoret viettävät parhaillaan myös kokousviikonloppua Kuopiossa, joten toivotaan heillekin sinne värikästä keskustelua ja viisaita päätöksiä.

Arvoisa aseistettu kansalainen! Koska seuraaviin eduskuntavaaleihin on aikaa enää hieman yli vuosi, on syytä muistuttaa eräistä tosiasioista.

Kuten kaikki tiedämme, suomalainen aseharrastaja on elänyt lainsuojattomassa tilassa vuoden 2007 Jokelan joukkomurhasta lähtien. Tilannetta pahensivat entisestään Kauhajoen tragedia vuonna 2008 ja kauppakeskus Sellon verilöyly 2009. Suorastaan hämmästyttävällä tavalla 600 000 mihinkään syyllistymätöntä ammunnan ja metsästyksen harrastajaa sekä asekeräilijää ovat päätyneet poliitikkojen, median ja virkamiesten sylkykupeiksi ja kiusanteon kohteiksi.

Poliittiselle eliitille laillisten aseiden ja aseharrastajien demonisointi on helppo ja tehokas keino kääntää yleisön katse pois sellaisista asioista, jotka oikeasti vaikuttivat Jokelassa, Kauhajoella ja Sellossa, esim. nuorison mielenterveyspalvelujen häikäilemättömästä alasajosta sekä lepsusta ja ”humaanista” kriminaali- ja ulkomaalaispolitiikasta.

Tiedotusvälineiden toimintaa leimaa ideologinen hysteria yhdistyneenä tietämättömyyteen ja journalistiseen laiskuuteen. Kun valtakunnan suurin sanomalehti kertoo, että Kauhajoen ampujan Walther P22 Target –pienoispistooli on ”viranomaiskäyttöön suunniteltu sarjatuliase”; kun jokainen humalaisen kädessä vilahtanut starttirevolveri, ilmapistooli tai akkuporakone uutisoidaan ”järeänä käsiaseena”; kun laillisten aseiden lukumäärästä tai niillä tehdyistä rikoksista valehdellaan sumeilematta, on selvää, että tämä on omiaan lietsomaan tavallisen kansan keskuudessa paniikkia ja ”kielletään kaikki!”-ilmapiiriä.

Median ja poliitikkojen toimintaa ikävämpää on kuitenkin viranomaismielivalta, viranomaisen kun pitäisi perustuslain mukaan noudattaa kaikessa toiminnassaan lakia. Jokelan jälkeen paniikissa julkaistu Aselupakäytäntöjen Yhtenäistämisohje (AYO) oli kokoelma älyttömyyksiä ja suoranaisia laittomuuksia. Esimerkkejä ensin mainituista olivat luvanhakijalta vaadittu lääkärintodistus, jollaista suurin osa lääkäreistä ei suostunut kirjoittamaan ja joka ei kirjoitettunakaan todistanut hakijasta yhtään mitään, sekä kaikkien käsiaselupaa hakevien haastatteleminen kahden poliisihenkilön voimin riippumatta siitä, montako käsiaselupaa hakijalla oli ennestään hallussaan.

AYO:n lainvastaisuuksista eniten ovat puhuttaneet käsiaselupien automaattiset määräaikaisuudet ilman laissa edellytettyjä ”erityisiä syitä”.

Paljon suitsutettuun yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen AYO:lla ei tietenkään ollut mitään vaikutusta, mutta lupahakemusten käsittelyajat sillä saatiin venytettyä useisiin kuukausiin ja käsittelymaksu nostettua yli kaksinkertaiseksi. Sillä myös ajettiin asealan elinkeinonharjoittajat ahdinkoon ja lisättiin entisestään aselupakäytäntöjen epäyhtenäisyyttä paikkakunnittain. Siinä missä yksi poliisilaitos yrittää AYO:nkin oloissa pitää toiminnassaan yllä jonkinlaista tolkkua, toisessa sovelletaan haastattelu-, lääkärintodistus- ja määräaikaisuuspelleilyä jopa metsästyshaulikoihin.

Tapa, jolla uutta ampuma-aselakia on valmisteltu, on kaikilta osiltaan irvikuva hyvästä hallintotavasta. Tämä käy ilmi kahdeksan asealan järjestön oikeuskanslerille 28.10.2009 jättämästä laajasta ja yksityiskohtaisesta kantelusta, jonka tiedotusvälineet valitettavasti ja odotetusti vaikenivat kuoliaaksi.

Tässä tilannekatsauksessa ei liene kenellekään mitään uutta. Sen sijaan on syytä tarkastella, miten aseharrastajat itse ovat tilanteessa toimineet ja miten heidän pitäisi toimia. Tavallisin vastarinnan muoto lienee harrastajien omilla keskustelufoorumeilla ja omissa painojulkaisuissa urputtaminen. Astetta aktiivisemmat lähettävät päättäjille palautetta, kuka enemmän kuka vähemmän rakentavaan sävyyn.

On selvä asia, että omassa porukassa jupiseminen ei edistä tavoitteita, mutta kansalaispalautteenkaan tehoon ei kannata liikaa luottaa. Se nimittäin perustuu sellaiseen virheelliseen oletukseen, että asehysteerikoiden väärien mielipiteiden taustalla olisivat väärät tiedot, ja että kun nämä väärät tiedot korjataan, myös väärät mielipiteet korvautuvat oikeilla.

Melko pian Kauhajoen jälkeen lähetin sähköpostia valikoiduille kansanedustajille. Pyrin lyhyesti, ytimekkäästi ja ystävällisesti selittämään, miksi käsiaseiden kieltäminen ja muut ehdotetut paniikkiratkaisut eivät lisäisi turvallisuutta tai muutakaan hyvää. Eräs Vasemmistoliiton naispuolinen edustaja, joka on Heckler&Koch MP5:n toimintatapaa koskevilla asiantuntijalausunnoillaan saavuttanut aseharrastajien jakamattoman suosion, vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi, että pitkällä tähtäyksellä turvallisuutta voidaan tietysti lisätä vain lisäämällä ihmisten välistä rakkautta, mutta lyhyellä tähtäyksellä on hyvä kieltää käsiaseet.

Huomaatte ehkä, mitä tarkoitan. Näiden ihmisten kanssa ei voi eikä pidä keskustella. Eivät he vaadi aseiden kieltämistä siksi, että he itsekään uskoisivat turvallisuuden sillä tavalla lisääntyvän. ”Turvallisuus” on heille vain tapa rationalisoida oma hurmahenkinen ristiretkensä. Sinun aseesi ovat heille pakkomielle. Ne on saatava sinulta pois, hinnalla millä hyvänsä. He eivät nuku öitään rauhassa niin kauan kuin maassamme on yksikin yksityisessä omistuksessa oleva ampuma-ase.

Fanaattisia asevastustajia on tietenkin päätöksentekijöistä vain pieni osa. Suurempi ongelma on se enemmistö, jolle asia on täysin yhdentekevä tai ei ainakaan niin tärkeä, että sen vuoksi kannattaisi tehdä olonsa epämukavaksi tappelemalla ”ajan henkeä” vastaan. Valtaosa esimerkiksi eduskunnan porvarillisista broilereista ei suhtaudu aseisiin kielteisesti tai muutenkaan intohimoisesti. Jos harrastaja lähestyy heitä, he vakuuttavat pitävänsä metsästystä ja ampumaurheilua hienoina asioina, joiden tulevaisuus on taattava. Tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, koska sosiaalisen paineen ja viimeistään ryhmäkurin vuoksi he äänestävät kiltisti ”kyllä” aivan mille tahansa lakiesitykselle, jonka Anne, Ritva, Jouni ja Mika sisäministeriöstä heidän eteensä kantavat.

Varoittavana esimerkkinä toimikoon helmikuussa 2009 hyväksytty, RKP:n ja Vihreiden masinoima katastrofaalinen ulkomaalaislaki, jonka hedelmiä tällä hetkellä poimitaan. Yksityiskeskusteluissa oli vaikea löytää kokoomuslaista tai keskustalaista poliitikkoa, joka olisi kannattanut kyseistä lakia. Silti joka ainoa kokoomus- ja keskustaedustaja äänesti laille ”kyllä”. Koska Jyrki ja Matti komensivat. Juuri samoin tulee tapahtumaan uuden ampuma-aselain kanssa.

Tämän lisäksi on muistettava, että aseharrastajien ja metsästäjien sekä heidän perheenjäsentensä äänet kelpaavat kyllä aivan kaikille. Tästä seuraa, että vaalien lähestyessä kansanedustajaehdokkaat vastaavat kysymyksiisi juuri sitä, mitä he olettavat sinun haluavan kuulla. Kenenkään sanaan ei voi eikä pidä luottaa. Jos ehdokkaasi on ollut tähän asti passiivinen uuden ampuma-aselain suhteen, hän tulee olemaan sitä myös jatkossa. Meidän etujamme ei turvata ja edistetä lämpimillä ajatuksilla vaan teoilla. Vain ehdokkaasi tosiasiallisella toiminnalla on merkitystä.

Aseharrastajat kyselevät, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Ensimmäinen neuvo on tietenkin se, että jokaisen pitää juuri nyt ostaa mahdollisimman paljon mahdollisimman laadukkaita aseita, jotta niiden pakkolunastaminen tulisi valtiolle mahdollisimman kalliiksi. Vakavasti puhuen voidaan listata ainakin kolme ongelmaa harrastajien asenteessa:

1) Vaikka meitä on yli puoli miljoonaa, meillä ei ole minkäänlaista painoarvoa edes itseämme koskevissa kysymyksissä. Tämä johtuu siitä, että me emme koe muodostavamme yhtä intressiryhmää. Reserviläisampujat, kilpa-ampujat ja metsästäjät istuvat kukin omassa poterossaan ja toivovat, että jospa juuri heidän pyssyjään ei vietäisi, viekää ne kaikki muut.

Vihulainen ei kuitenkaan ole kiinnostunut vain ”järeistä”, ”erityisen tulivoimaisista”, ”pelottavan näköisistä”, ”helposti kätkettävistä” tai ”lähes sarjatulta ampuvista” aseista. Kuten ylempänä sanoin, heidän tavoitteenaan ei ole luoda turvallisempaa Suomea vaan lopettaa yksityinen aseenomistus. Tämä tavoite on toteutunut vasta, kun viimeinenkin loukkupistooli ja ampumahiihtopienoiskivääri on sulatossa. Epämääräisillä vakuutteluilla ”vakavamielisen ampumaharrastuksen” edellytysten turvaamisesta sisäministeriön joukot panevat ammunnanharrastajat puukottamaan toisiaan selkään eli toteuttavat perinteistä ”hajoita ja hallitse” –tekniikkaa.

2) Harrastajat ovat kyvyttömiä tai haluttomia näkemään tilanteen vakavuutta. Kansliapäälliköiksi, tarkastajiksi ja viranomaistoiminnan laillisuuden vartijoiksi ei ole nimitetty asenteellisia ja epäpäteviä ihmisiä sattumalta. Heidät on harkiten sijoitettu asemiinsa toteuttamaan ylimmän valtiojohdon missioita, joista yksi on siviiliväestön riisuminen aseista.

Koska tilanteen vakavuutta ei nähdä, ollaan haluttomia arvioimaan perusteellisesti uudelleen omaa äänestyskäyttäytymistä. Ehdokkaallasi ei ole mitään syytä nähdä vaivaa ja terästäytyä etujesi valvonnassa, jos hän saa äänesi joka tapauksessa. Aseenomistajia on mahdollista kyykyttää samasta syystä kuin vammaisia: heidän kyykyttämisestään poliitikon ei tarvitse maksaa poliittista laskua. Tämän on muututtava. Tämä on onneksi se kohta, johon harrastajat – ja vain harrastajat – voivat itse vaikuttaa.

3) Harrastajat tyytyvät ottamaan iskuja vastaan, puolustamaan saavutettuja asemia ja esittämään minimaalisia toiveita, mikä fanaattista vastustajaa vastaan taisteltaessa johtaa askel askeleelta perääntymiseen, kunnes kaikki on menetetty. Aloite on otettava omiin käsiin. On härskisti lyötävä neuvottelupöytään oma agenda. Tällä tavoin saadaan tinkimisvaraa ja osoitetaan lisäksi, että me emme todellakaan häpeä omaa hienoa harrastustamme.

Mikä tällainen oma agenda voisi olla? Esimerkiksi se, että asekohtaisesta lupajärjestelmästä luovuttaisiin kokonaan ja siirryttäisiin henkilön soveltuvuutta arvioivaan ”aseajokorttijärjestelmään”. Samalla luovuttaisiin subjektiivisesta ja viranomaismielivaltaan johtaneesta asekohtaisesta ”tarveharkinnasta” sekä tiettyjen asekategorioiden (kuten tasku- ja ”muiden” aseiden) kontrollista. Onhan itsestään selvä asia, että mikään ase ei tee vaarattomasta ihmisestä sen vaarallisempaa, kun taas vaarallisen ihmisen käsissä mikä hyvänsä ase on äärimmäisen vaarallinen.

Tulevaisuus ei näytä kovin valoisalta. Aseiden kieltäjät surffaavat yleisen hysterian aallonharjalla, ja edes nykyisten oikeuksien säilyttäminen, aselain liberalisoimisesta puhumattakaan, voi vaikuttaa kovin utopistiselta. Suomen itsenäisyyden säilyttäminen vaikutti joulukuussa 1939 varsin utopistiselta tavoitteelta. Esimerkki muistuttakoon meitä siitä, että ihmeitäkin tapahtuu. Ne eivät kuitenkaan tapahdu itsestään vaan tarvitsevat pientä työntöapua. On täysin mahdollista, että vuoden 2015 eduskuntavaaleihin tultaessa sinä olet jo entinen aseistettu kansalainen täysin riippumatta siitä, miten toimit. Sellainenkin kohtalo on kuitenkin helpompi sietää, ellei siitä tarvitse syyttää omaa tyhmyyttään.

Mieti hyvin tarkkaan, mitä teet äänestyskopissa keväällä 2011. Älä äänestä sellaisia ehdokkaita, jotka eivät tähän astikaan ole puolustaneet asiaasi. Älä äänestä niitä, jotka eivät sitoudu vähintään vastustamaan kaikkia heikennyksiä nykytilanteeseen nähden. Äänestä kaikkein mieluiten sellaisia ehdokkaita, jotka sitoutuvat edistämään ja ajamaan parannuksia nykytilanteeseen nähden.

Jussi Halla-aho, kaupunginvaltuutettu, Helsinki

Kannanottoon yhtyvät allekirjoituksellaan:

Juho Eerola, kaupunginvaltuutettu, Kotka

James Hirvisaari, kaupunginvaltuutettu, Asikkala

Olli Immonen, kaupunginvaltuutettu, Oulu

Teemu Lahtinen, kaupunginvaltuutettu, Espoo

Maria Lohela, kaupunginvaltuutettu, Turku

Heikki Luoto, kaupunginvaltuutettu, Tampere

Johannes Nieminen, kaupunginvaltuutettu, Vantaa

Pasi Salonen, kunnanvaltuutettu, Vihti

Riikka Slunga-Poutsalo, kaupunginvaltuutettu, Lohja

Perussuomalaisten Varsinais-Suomen piirin piiritoimikunta on tänä iltana pitänyt järjestäytymiskokoustaan Raisiossa. Syyskokouksessa piirin pitkäaikainen, kokenut puheenjohtaja Lauri Heikkilä äänestettiin uudelle kaudelle ja tänä iltana hän sai tuekseen Kike Elomaan (1. vpj) ja Juhani Pilpolan (2. vpj). Piirisihteerinä jatkaa Iiris Peltomaa ja taloudenhoitajana Pertti Hannula.

Varapuheenjohtajien valinta ei ollut yksimielinen, sillä useampikin ehdokas sai kannatusta. Yleinen keskusteluilmapiiri tuki ajatusta, jonka mukaan vanhojen jäärien olisi aika antaa jo vuoro naisille ja näin ollen 1. varapuheenjohtajan paikka kuuluisi naiselle. Minua ehdotettiin ja kannatettiin myös 1. varapuheenjohtajaksi. Esityksen teki Juhani Hannula Mynämäeltä, mistä itse ilahduin erityisesti sen takia, että arvostan Juhania suuresti hänen puolueen eteen tekemänsä työn takia.

Suljetussa lippuäänestyksessä 1. varapuheenjohtajaksi valittu Kike Elomaa sai 22 ääntä ja allekirjoittanut 14 ääntä. Olen iloinen siitä, että Kike pääsee käyttämään taitojaan ja kokemustaan ihmisten parissa tehtävässä työssä nyt tässä uudessa roolissa. Onnittelut Kikelle! Puheenjohtajistolla, ja toki kaikilla piirin aktiiveilla, on pian edessään taas uusi vaativa projekti, kun eduskuntavaalitaisto alkaa lämpenemään.

Minua esitettiin myös 2. varapuheenjohtajaksi, mutta katsoin että jos ensimmäinen oli naispaikka niin olkoon toinen miespaikka, ja totesin kannattavani luottamustoimeen nuorempaa väkeä edustavaa Tommi Vainiotaloa Laitilasta. Tommi pistikin kunnolla kampoihin vastaehdokkaalleen Juhani Pilpolalla, jolla on pitkä kokemus puolueessa. Äänestys päättyi Pilpolan voittoon luvuin 19-17. Onnittelut Juhanille, joka on luottamuksensa todellakin ansainnut. Tommille toivotan tsemppiä tuleviin valintoihin, sillä niitä tulee aina uusia.

Perussuomalaisten Varsinais-Suomen piirillä on edessään iso urakka: eduskuntavaalit, joissa tavoite ei voi olla mikään muu kuin menestys. Edellisiin eduskuntavaaleihin nähden äänimäärän on noin kaksinkertaistuttava mikäli haaveillaan yhdestä kansanedustajasta Varsinais-Suomessa. Tavoite on haastava. Piiri tarvitsee äänestäjiin vetoavia karismaattisia ehdokkaita, näkyvyyttä ja rohkeita, perusteltuja mielipiteitä. Yhteisen päämäärän eteen on tehtävä yhteistyötä, jonka tuloksena voidaan saavuttaa tuo yksi paikka. Tällä henkilöllä olisi kunnia edustaa koko Varsinais-Suomea maamme korkeimmassa päättävässä elimessä.