Arvoisa aseistettu kansalainen! Koska seuraaviin eduskuntavaaleihin on aikaa enää hieman yli vuosi, on syytä muistuttaa eräistä tosiasioista.

Kuten kaikki tiedämme, suomalainen aseharrastaja on elänyt lainsuojattomassa tilassa vuoden 2007 Jokelan joukkomurhasta lähtien. Tilannetta pahensivat entisestään Kauhajoen tragedia vuonna 2008 ja kauppakeskus Sellon verilöyly 2009. Suorastaan hämmästyttävällä tavalla 600 000 mihinkään syyllistymätöntä ammunnan ja metsästyksen harrastajaa sekä asekeräilijää ovat päätyneet poliitikkojen, median ja virkamiesten sylkykupeiksi ja kiusanteon kohteiksi.

Poliittiselle eliitille laillisten aseiden ja aseharrastajien demonisointi on helppo ja tehokas keino kääntää yleisön katse pois sellaisista asioista, jotka oikeasti vaikuttivat Jokelassa, Kauhajoella ja Sellossa, esim. nuorison mielenterveyspalvelujen häikäilemättömästä alasajosta sekä lepsusta ja ”humaanista” kriminaali- ja ulkomaalaispolitiikasta.

Tiedotusvälineiden toimintaa leimaa ideologinen hysteria yhdistyneenä tietämättömyyteen ja journalistiseen laiskuuteen. Kun valtakunnan suurin sanomalehti kertoo, että Kauhajoen ampujan Walther P22 Target –pienoispistooli on ”viranomaiskäyttöön suunniteltu sarjatuliase”; kun jokainen humalaisen kädessä vilahtanut starttirevolveri, ilmapistooli tai akkuporakone uutisoidaan ”järeänä käsiaseena”; kun laillisten aseiden lukumäärästä tai niillä tehdyistä rikoksista valehdellaan sumeilematta, on selvää, että tämä on omiaan lietsomaan tavallisen kansan keskuudessa paniikkia ja ”kielletään kaikki!”-ilmapiiriä.

Median ja poliitikkojen toimintaa ikävämpää on kuitenkin viranomaismielivalta, viranomaisen kun pitäisi perustuslain mukaan noudattaa kaikessa toiminnassaan lakia. Jokelan jälkeen paniikissa julkaistu Aselupakäytäntöjen Yhtenäistämisohje (AYO) oli kokoelma älyttömyyksiä ja suoranaisia laittomuuksia. Esimerkkejä ensin mainituista olivat luvanhakijalta vaadittu lääkärintodistus, jollaista suurin osa lääkäreistä ei suostunut kirjoittamaan ja joka ei kirjoitettunakaan todistanut hakijasta yhtään mitään, sekä kaikkien käsiaselupaa hakevien haastatteleminen kahden poliisihenkilön voimin riippumatta siitä, montako käsiaselupaa hakijalla oli ennestään hallussaan.

AYO:n lainvastaisuuksista eniten ovat puhuttaneet käsiaselupien automaattiset määräaikaisuudet ilman laissa edellytettyjä ”erityisiä syitä”.

Paljon suitsutettuun yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen AYO:lla ei tietenkään ollut mitään vaikutusta, mutta lupahakemusten käsittelyajat sillä saatiin venytettyä useisiin kuukausiin ja käsittelymaksu nostettua yli kaksinkertaiseksi. Sillä myös ajettiin asealan elinkeinonharjoittajat ahdinkoon ja lisättiin entisestään aselupakäytäntöjen epäyhtenäisyyttä paikkakunnittain. Siinä missä yksi poliisilaitos yrittää AYO:nkin oloissa pitää toiminnassaan yllä jonkinlaista tolkkua, toisessa sovelletaan haastattelu-, lääkärintodistus- ja määräaikaisuuspelleilyä jopa metsästyshaulikoihin.

Tapa, jolla uutta ampuma-aselakia on valmisteltu, on kaikilta osiltaan irvikuva hyvästä hallintotavasta. Tämä käy ilmi kahdeksan asealan järjestön oikeuskanslerille 28.10.2009 jättämästä laajasta ja yksityiskohtaisesta kantelusta, jonka tiedotusvälineet valitettavasti ja odotetusti vaikenivat kuoliaaksi.

Tässä tilannekatsauksessa ei liene kenellekään mitään uutta. Sen sijaan on syytä tarkastella, miten aseharrastajat itse ovat tilanteessa toimineet ja miten heidän pitäisi toimia. Tavallisin vastarinnan muoto lienee harrastajien omilla keskustelufoorumeilla ja omissa painojulkaisuissa urputtaminen. Astetta aktiivisemmat lähettävät päättäjille palautetta, kuka enemmän kuka vähemmän rakentavaan sävyyn.

On selvä asia, että omassa porukassa jupiseminen ei edistä tavoitteita, mutta kansalaispalautteenkaan tehoon ei kannata liikaa luottaa. Se nimittäin perustuu sellaiseen virheelliseen oletukseen, että asehysteerikoiden väärien mielipiteiden taustalla olisivat väärät tiedot, ja että kun nämä väärät tiedot korjataan, myös väärät mielipiteet korvautuvat oikeilla.

Melko pian Kauhajoen jälkeen lähetin sähköpostia valikoiduille kansanedustajille. Pyrin lyhyesti, ytimekkäästi ja ystävällisesti selittämään, miksi käsiaseiden kieltäminen ja muut ehdotetut paniikkiratkaisut eivät lisäisi turvallisuutta tai muutakaan hyvää. Eräs Vasemmistoliiton naispuolinen edustaja, joka on Heckler&Koch MP5:n toimintatapaa koskevilla asiantuntijalausunnoillaan saavuttanut aseharrastajien jakamattoman suosion, vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi, että pitkällä tähtäyksellä turvallisuutta voidaan tietysti lisätä vain lisäämällä ihmisten välistä rakkautta, mutta lyhyellä tähtäyksellä on hyvä kieltää käsiaseet.

Huomaatte ehkä, mitä tarkoitan. Näiden ihmisten kanssa ei voi eikä pidä keskustella. Eivät he vaadi aseiden kieltämistä siksi, että he itsekään uskoisivat turvallisuuden sillä tavalla lisääntyvän. ”Turvallisuus” on heille vain tapa rationalisoida oma hurmahenkinen ristiretkensä. Sinun aseesi ovat heille pakkomielle. Ne on saatava sinulta pois, hinnalla millä hyvänsä. He eivät nuku öitään rauhassa niin kauan kuin maassamme on yksikin yksityisessä omistuksessa oleva ampuma-ase.

Fanaattisia asevastustajia on tietenkin päätöksentekijöistä vain pieni osa. Suurempi ongelma on se enemmistö, jolle asia on täysin yhdentekevä tai ei ainakaan niin tärkeä, että sen vuoksi kannattaisi tehdä olonsa epämukavaksi tappelemalla ”ajan henkeä” vastaan. Valtaosa esimerkiksi eduskunnan porvarillisista broilereista ei suhtaudu aseisiin kielteisesti tai muutenkaan intohimoisesti. Jos harrastaja lähestyy heitä, he vakuuttavat pitävänsä metsästystä ja ampumaurheilua hienoina asioina, joiden tulevaisuus on taattava. Tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, koska sosiaalisen paineen ja viimeistään ryhmäkurin vuoksi he äänestävät kiltisti ”kyllä” aivan mille tahansa lakiesitykselle, jonka Anne, Ritva, Jouni ja Mika sisäministeriöstä heidän eteensä kantavat.

Varoittavana esimerkkinä toimikoon helmikuussa 2009 hyväksytty, RKP:n ja Vihreiden masinoima katastrofaalinen ulkomaalaislaki, jonka hedelmiä tällä hetkellä poimitaan. Yksityiskeskusteluissa oli vaikea löytää kokoomuslaista tai keskustalaista poliitikkoa, joka olisi kannattanut kyseistä lakia. Silti joka ainoa kokoomus- ja keskustaedustaja äänesti laille ”kyllä”. Koska Jyrki ja Matti komensivat. Juuri samoin tulee tapahtumaan uuden ampuma-aselain kanssa.

Tämän lisäksi on muistettava, että aseharrastajien ja metsästäjien sekä heidän perheenjäsentensä äänet kelpaavat kyllä aivan kaikille. Tästä seuraa, että vaalien lähestyessä kansanedustajaehdokkaat vastaavat kysymyksiisi juuri sitä, mitä he olettavat sinun haluavan kuulla. Kenenkään sanaan ei voi eikä pidä luottaa. Jos ehdokkaasi on ollut tähän asti passiivinen uuden ampuma-aselain suhteen, hän tulee olemaan sitä myös jatkossa. Meidän etujamme ei turvata ja edistetä lämpimillä ajatuksilla vaan teoilla. Vain ehdokkaasi tosiasiallisella toiminnalla on merkitystä.

Aseharrastajat kyselevät, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Ensimmäinen neuvo on tietenkin se, että jokaisen pitää juuri nyt ostaa mahdollisimman paljon mahdollisimman laadukkaita aseita, jotta niiden pakkolunastaminen tulisi valtiolle mahdollisimman kalliiksi. Vakavasti puhuen voidaan listata ainakin kolme ongelmaa harrastajien asenteessa:

1) Vaikka meitä on yli puoli miljoonaa, meillä ei ole minkäänlaista painoarvoa edes itseämme koskevissa kysymyksissä. Tämä johtuu siitä, että me emme koe muodostavamme yhtä intressiryhmää. Reserviläisampujat, kilpa-ampujat ja metsästäjät istuvat kukin omassa poterossaan ja toivovat, että jospa juuri heidän pyssyjään ei vietäisi, viekää ne kaikki muut.

Vihulainen ei kuitenkaan ole kiinnostunut vain ”järeistä”, ”erityisen tulivoimaisista”, ”pelottavan näköisistä”, ”helposti kätkettävistä” tai ”lähes sarjatulta ampuvista” aseista. Kuten ylempänä sanoin, heidän tavoitteenaan ei ole luoda turvallisempaa Suomea vaan lopettaa yksityinen aseenomistus. Tämä tavoite on toteutunut vasta, kun viimeinenkin loukkupistooli ja ampumahiihtopienoiskivääri on sulatossa. Epämääräisillä vakuutteluilla ”vakavamielisen ampumaharrastuksen” edellytysten turvaamisesta sisäministeriön joukot panevat ammunnanharrastajat puukottamaan toisiaan selkään eli toteuttavat perinteistä ”hajoita ja hallitse” –tekniikkaa.

2) Harrastajat ovat kyvyttömiä tai haluttomia näkemään tilanteen vakavuutta. Kansliapäälliköiksi, tarkastajiksi ja viranomaistoiminnan laillisuuden vartijoiksi ei ole nimitetty asenteellisia ja epäpäteviä ihmisiä sattumalta. Heidät on harkiten sijoitettu asemiinsa toteuttamaan ylimmän valtiojohdon missioita, joista yksi on siviiliväestön riisuminen aseista.

Koska tilanteen vakavuutta ei nähdä, ollaan haluttomia arvioimaan perusteellisesti uudelleen omaa äänestyskäyttäytymistä. Ehdokkaallasi ei ole mitään syytä nähdä vaivaa ja terästäytyä etujesi valvonnassa, jos hän saa äänesi joka tapauksessa. Aseenomistajia on mahdollista kyykyttää samasta syystä kuin vammaisia: heidän kyykyttämisestään poliitikon ei tarvitse maksaa poliittista laskua. Tämän on muututtava. Tämä on onneksi se kohta, johon harrastajat – ja vain harrastajat – voivat itse vaikuttaa.

3) Harrastajat tyytyvät ottamaan iskuja vastaan, puolustamaan saavutettuja asemia ja esittämään minimaalisia toiveita, mikä fanaattista vastustajaa vastaan taisteltaessa johtaa askel askeleelta perääntymiseen, kunnes kaikki on menetetty. Aloite on otettava omiin käsiin. On härskisti lyötävä neuvottelupöytään oma agenda. Tällä tavoin saadaan tinkimisvaraa ja osoitetaan lisäksi, että me emme todellakaan häpeä omaa hienoa harrastustamme.

Mikä tällainen oma agenda voisi olla? Esimerkiksi se, että asekohtaisesta lupajärjestelmästä luovuttaisiin kokonaan ja siirryttäisiin henkilön soveltuvuutta arvioivaan ”aseajokorttijärjestelmään”. Samalla luovuttaisiin subjektiivisesta ja viranomaismielivaltaan johtaneesta asekohtaisesta ”tarveharkinnasta” sekä tiettyjen asekategorioiden (kuten tasku- ja ”muiden” aseiden) kontrollista. Onhan itsestään selvä asia, että mikään ase ei tee vaarattomasta ihmisestä sen vaarallisempaa, kun taas vaarallisen ihmisen käsissä mikä hyvänsä ase on äärimmäisen vaarallinen.

Tulevaisuus ei näytä kovin valoisalta. Aseiden kieltäjät surffaavat yleisen hysterian aallonharjalla, ja edes nykyisten oikeuksien säilyttäminen, aselain liberalisoimisesta puhumattakaan, voi vaikuttaa kovin utopistiselta. Suomen itsenäisyyden säilyttäminen vaikutti joulukuussa 1939 varsin utopistiselta tavoitteelta. Esimerkki muistuttakoon meitä siitä, että ihmeitäkin tapahtuu. Ne eivät kuitenkaan tapahdu itsestään vaan tarvitsevat pientä työntöapua. On täysin mahdollista, että vuoden 2015 eduskuntavaaleihin tultaessa sinä olet jo entinen aseistettu kansalainen täysin riippumatta siitä, miten toimit. Sellainenkin kohtalo on kuitenkin helpompi sietää, ellei siitä tarvitse syyttää omaa tyhmyyttään.

Mieti hyvin tarkkaan, mitä teet äänestyskopissa keväällä 2011. Älä äänestä sellaisia ehdokkaita, jotka eivät tähän astikaan ole puolustaneet asiaasi. Älä äänestä niitä, jotka eivät sitoudu vähintään vastustamaan kaikkia heikennyksiä nykytilanteeseen nähden. Äänestä kaikkein mieluiten sellaisia ehdokkaita, jotka sitoutuvat edistämään ja ajamaan parannuksia nykytilanteeseen nähden.

Jussi Halla-aho, kaupunginvaltuutettu, Helsinki

Kannanottoon yhtyvät allekirjoituksellaan:

Juho Eerola, kaupunginvaltuutettu, Kotka

James Hirvisaari, kaupunginvaltuutettu, Asikkala

Olli Immonen, kaupunginvaltuutettu, Oulu

Teemu Lahtinen, kaupunginvaltuutettu, Espoo

Maria Lohela, kaupunginvaltuutettu, Turku

Heikki Luoto, kaupunginvaltuutettu, Tampere

Johannes Nieminen, kaupunginvaltuutettu, Vantaa

Pasi Salonen, kunnanvaltuutettu, Vihti

Riikka Slunga-Poutsalo, kaupunginvaltuutettu, Lohja

Varapuheenjohtajien valinta ei ollut yksimielinen, sillä useampikin ehdokas sai kannatusta. Yleinen keskusteluilmapiiri tuki ajatusta, jonka mukaan vanhojen jäärien olisi aika antaa jo vuoro naisille ja näin ollen 1. varapuheenjohtajan paikka kuuluisi naiselle. Minua ehdotettiin ja kannatettiin myös 1. varapuheenjohtajaksi. Esityksen teki Juhani Hannula Mynämäeltä, mistä itse ilahduin erityisesti sen takia, että arvostan Juhania suuresti hänen puolueen eteen tekemänsä työn takia.

Suljetussa lippuäänestyksessä 1. varapuheenjohtajaksi valittu Kike Elomaa sai 22 ääntä ja allekirjoittanut 14 ääntä. Olen iloinen siitä, että Kike pääsee käyttämään taitojaan ja kokemustaan ihmisten parissa tehtävässä työssä nyt tässä uudessa roolissa. Onnittelut Kikelle! Puheenjohtajistolla, ja toki kaikilla piirin aktiiveilla, on pian edessään taas uusi vaativa projekti, kun eduskuntavaalitaisto alkaa lämpenemään.

Minua esitettiin myös 2. varapuheenjohtajaksi, mutta katsoin että jos ensimmäinen oli naispaikka niin olkoon toinen miespaikka, ja totesin kannattavani luottamustoimeen nuorempaa väkeä edustavaa Tommi Vainiotaloa Laitilasta. Tommi pistikin kunnolla kampoihin vastaehdokkaalleen Juhani Pilpolalla, jolla on pitkä kokemus puolueessa. Äänestys päättyi Pilpolan voittoon luvuin 19-17. Onnittelut Juhanille, joka on luottamuksensa todellakin ansainnut. Tommille toivotan tsemppiä tuleviin valintoihin, sillä niitä tulee aina uusia.

Perussuomalaisten Varsinais-Suomen piirillä on edessään iso urakka: eduskuntavaalit, joissa tavoite ei voi olla mikään muu kuin menestys. Edellisiin eduskuntavaaleihin nähden äänimäärän on noin kaksinkertaistuttava mikäli haaveillaan yhdestä kansanedustajasta Varsinais-Suomessa. Tavoite on haastava. Piiri tarvitsee äänestäjiin vetoavia karismaattisia ehdokkaita, näkyvyyttä ja rohkeita, perusteltuja mielipiteitä. Yhteisen päämäärän eteen on tehtävä yhteistyötä, jonka tuloksena voidaan saavuttaa tuo yksi paikka. Tällä henkilöllä olisi kunnia edustaa koko Varsinais-Suomea maamme korkeimmassa päättävässä elimessä.

ETNO:n puheenjohtaja Ritva Viljanen sanoo järjestön kannanotossa (Etnisten suhteiden neuvottelukunta 4.12.2009), että Sveitsissä olisi moskeijoita vain neljä, vaikka maassa on 150 moskeijaa ja neljä minareettia.

Maltillisten arvioiden mukaan Euroopan väestöstä yli 20 prosenttia on muslimeita vuoteen 2050 mennessä (Telegraph 8.8.2009), mutta tämä suhde on jo tosiasia useissa Euroopan kaupungeissa.

Poliittisen korrektiuden liekaan itsensä kietonut poliittinen eliitti ei uskalla nostaa tätä demografista tosiasiaa esille, vaikka sillä on demokraattisessa järjestelmässä väistämättömät seuraukset myös valtasuhteille. Poliittisen islamilaisen liikkeen vaatimukset tuskin vähentyvät tulevaisuudessa.

Pidämme minareettikysymystä tärkeämpänä kuin sisäministeri Anne Holmlund (kok.), jonka mielestä minareetit ovat kaupunkisuunnittelukysymys (Aamulehti 2.12.2009). Uskonnollisen merkityksen puuttuessa minareeteista on tullut osoitus islamilaisen lain vallasta alueella. Minareettien laaja rakentaminen olisi yksi askel kohti Euroopan islamisaatiota.

Iltalehden teettämässä kyselyssä 31 prosenttia suomalaisista kannatti minareettien kieltoa (Yle 5.12.2009). Sveitsissä 37 prosenttia kannatti kieltoa viikkoa ennen äänestystä, mutta lopulta 57 prosenttia äänesti sen puolesta. Perussuomalaiset Nuoret uskovat, että neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä enemmistö suomalaisista olisi kiellon kannalla. Helsingin Sanomien nettikyselyssä 62 % vastaajista oli sitä mieltä, että minareettien kieltäminen on järkevää (HS 30.11.2009). Vastanneita oli yli 12 000.

Perussuomalaiset Nuoret kannattavat Suomessa uskonnonvapautta, mutta uusien minareettien rakentamisen kieltämistä olisi näillä perusteilla harkittava. Minareettikysymys tulee ratkaista demokraattisesti ennen kuin ensimmäistäkään minareettia rakennetaan Suomeen. Suomi on osa Eurooppaa eikä siten immuuni maanosan ilmiöille.

Lisätietoja:

puheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkala
puh. 0400 917 353

hallituksen varajäsen Simon Elo
puh. 044 967 5605

(lähde)

Taloustilanteen vaikeuksiin haetaan nyt Turussa ratkaisua mm. velalla, myymällä omaisuutta sekä veronkorotuksilla. Mainittuja keinoja voisi kenties yleisemmin kutsua maltillisiksi, mutta yksityiskohtaisemmat ratkaisut eivät sitä joissakin mielipiteissä ehkä niinkään ole. Vielä emme tiedä valittujen keinojen tuloksia, emmekä pysty ennustamaan myös meihin vaikuttavan maailmantalouden tilanteen vaikutuksia tai elpymisen kestoa. Toivon, että 90-luvun merkittävien talousongelmien ”hoidosta” koituneita seuraamuksia ei tarvitse toistaa, sillä niitä kannamme mukana osittain vielä tänäkin päivänä. Ennustajaeukon taitoja ei ole varmasti kenelläkään tässä salissa kertomaan miten meidän käy, mutta vahingosta viisastuneita arvioita, pessimistisiäkin arvioita, varmasti löytyy.

Henkilökohtaisesti en ilahtunut päätöksestä korottaa kunnallisveroprosenttia – kukapa erityisesti haluaisi maksaa enemmän veroja. Kannatan hetkeäkään epäröimättä yhteisvastuuta, toisista huolehtimista ja etenkin niiden kaikista heikoimpien auttamista. Näin ollen näkisin mielelläni että korotuksesta saatava tulo kohdistettaisiin sinne missä sitä tarvitaan eli peruspalveluihin. Palveluiden ja taloudellisen avun tarjoaminen tapahtuu verotuksen kautta, mutta verotusta ei saisi mielestäni käyttää helpotuksena aiemmin tehtyjen huonojen päätösten korjaamiseen. Kaupunkilaisten ei pitäisi maksaa siitä, että joskus aiemmin tai kenties useita kertoja aiemmin, on tehty lyhytnäköisiä valintoja, joista ei ole seurannut muuta kuin turhaa rahanmenoa. Kuntalaisen näkökulmasta haluaisin, että kaupunki priorisoi kaikille kuntalaisille kuuluvan hyvinvoinnin: asumisen, terveydenhuollon ja koulutuksen, muu tulkoon näiden jälkeen. Koen, että tässä kaupungissa huvittelulla ja kaikella kivalla on ylikorostunut rooli kun ajatellaan sitä, kuuluuko niistä huolehtiminen miten pitkälti kaupungin velvollisuuksien piiriin. Ydintehtäviin keskittyminen kuulostaa hyvältä, mutta onko ydintehtävien määrittelyssä vielä tilaa tulevia vuosia ajatellen? Odotankin jännityksellä ollaanko kaupungissa lähivuosina valmiita tarttumaan hanakammin omien rakenteiden tarkasteluun, sillä toimintakulttuurin muuttumattomuus ylläpitää tarvetta käydä samansisältöistä keskustelua läpi aina vain uudelleen ja uudelleen. Olisikin suotavaa ajatella paitsi nykyisiä kaupunkilaisia myös niitä tulevia, jotka tänä päivänä ovat vasta pieniä vauvoja. Millaisessa ympäristössä ja millaisten kysymysten parissa haluamme heidän elävän?

Talousarviossa positiivista on se, että ongelmalliseen työllisyystilanteeseen panostetaan hieman lisäämällä investointeja, peruskorjauksia sekä jonkin verran jopa uudisrakentamista. Toivonkin, että rakentaminen muutenkin kuin kaupungin toimesta vaikuttaa positiivisesti alueen työllisyyteen ja että pyritään huolehtimaan siitä, että työpaikkoja luodaan nimenomaan alueen asukkaille eikä ulkomaisia alihankkijoita ja heidän kauttaan tulevia alipalkattuja työmiehiä käyttäville yrityksille. Rakentamisen lisäksi tekeviä käsiä tarvitaan hoitotyössä. Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat muutosten kourissa, eivät vain Turussa. Avo-, koti- ja omaishoidon tukeminen ja kehittäminen ovat kannatettavia, mutta ilman riittävää määrää työntekijöitä tavoitteet eivät toteudu. Tai ehkä päästään jonnekin jos asiaa mitataan rahassa, mutta entä kun on kyse palvelua tarvitsevista: saavatko he tarpeitaan ja tilannettaan vastaavaa, riittävää apua ja tukea? Vai onko esimerkiksi vanhusten kotiapu työntekijöiden riittämättömyyden ja sääntö- ja ohjeviidakoiden takia menossa siihen, että heille viedään ruokapalvelun ateria nenän alle arkipäivisin ja poistutaan samalla ovenavauksella?

Kaupunkilaiset odottavat rohkeita, avoimia ja vastuullisia päätöksiä. Sellaisia, jotka johtavat selkeisiin parannuksiin niissä yhteiskunnan toiminnoissa, joiden rahoittamiseen ihmiset osallistuvat. Maailma on epävarma, ihmiset kokevat huolta työpaikoistaan ja toimeentulosta. Kaupungin pitäisi vastata tähän vakaudella, eikä yllätyksillä, kuten Toriparkin kustannusten tuplaantumisella. Mistäs sen vielä tietää jääkö kulttuuripääkaupungistakin käteen jättipotti vai peräti mustapekka – tai jotain siltä väliltä.